Potilaiden tapaaminen lääkärien kanssa tukemissamme sairaaloissa on todella opettavaa. Kotopuolen sairaaloissa voi olla melko varma siitä, että saatavilla on lääkkeitä ja laitteita, joiden avulla voidaan pelastaa kiireellisen sairaanhoidon tarpeessa olevia ihmisiä. Se on luksusta, vaikka sen pitäisi olla todellisuutta kaikkialla. Kaksi tyypillisintä potilasryhmää täällä ovat ampumahaavapotilaat ja aliravitut vastasyntyneet lapset – näky, johon törmäisi kotona vain harvoin, jos koskaan.

Vierailuni teho-osastolla yhdessä tukemassamme sairaalassa oli yksi haastavimmista työpäivistäni. Istuin hiljaisessa huoneessa paikallisen lääkärin kanssa, joka opetti minua lukemaan sydänmonitorin käyriä. Yhtäkkiä hänet kutsutaan teho-osastolle. Paikallinen mies oli löytänyt vain parin tunnin ikäisen vauvan hylättynä puutarhastaan.

Paikallinen mies oli löytänyt vain parin tunnin ikäisen vauvan hylättynä puutarhastaan.

Katson kuinka ryhmä lääkäreitä yrittää elvyttää tätä pientä nyyttiä. Ajatukset sinkoilevat päässäni, kun katselen, miten vastasyntynyt taistelee hengestään. Elonmerkit heikkenevät. Mietin myös, mitä äidin on täytynyt joutua käymään lävitse hylätäkseen lapsensa. Niin oudolta kuin se tuntuu, usein ensimmäinen tunne on pikemminkin viha kuin suru. Nämä ihmiset eivät ansaitse elää olosuhteissa, missä peruspalveluita ei ole. Vastasyntyneen ei pitäisi joutua taistelemaan elämästään ensimmäisinä tunteinaan vain sen takia, että perusterveydenhuoltoa ei ole.

Samana päivänä tapasin naisen, joka on tuonut vastaanotolle 9-vuotiaan tyttärensä. Tytär vaikuttaa hieman sekavalta. Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Äiti kertoo olleensa keräämässä polttopuita, kun hän vahingossa pudotti halot tyttärensä päähän. Kaasusta ja polttoaineesta on pulaa käynnissä olevan konfliktin vuoksi, minkä vuoksi monilla jemeniläisillä ei ole enää varaa niihin ja he joutuvat lämmittämään talonsa ja laittamaan ruokansa avotulella.

Projektimaasta tulee koti

Avustustyöntekijänä kotiutuu nopeasti maahan, ja siellä asuviin ihmisiin. Kollegat eivät ole vain työkavereita vaan heistä tulee läheisiä ystäviä, jotka tuntuvat välillä pikemminkin perheenjäseniltä. Projektimaasta tulee koti, vaikka siellä viettää vain lyhyen aikaa.

Työn yksi haastavimmista puolista on kuulla ihmisten tarinoita sodasta ja nähdä, mikä vaikutus sen seurauksena romahtaneella terveydenhoitojärjestelmällä on. Olen kuullut karmeita tarinoita siitä, mitä ihmisten on täytynyt todistaa ja kokea, miten he ovat joutuneet luopumaan unelmistaan ja menettämään perheenjäseniään. Heiltä on riistetty nuoruus ja he joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, kun kuulevat lentokoneet taivaalla. Kuitenkin samat ihmiset saapuvat töihin joka päivä hymyillen ja kysyvät, miten voivat auttaa minua. En koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten ihmiset, joilla on niin vähän, ovat ystävällisimpiä ja anteliaimpia ihmisiä, joita olen tavannut.

Jemeniläinen kulttuuri on hyvin rikasta. Joku kuvaili kerran, että Jemen on kuin hunajaa ja luoteja, niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti. Täällä tuotettu hunaja on maailman parasta, se on makeaa kuin jemeniläisten luonne. Kuitenkin sota ja väkivalta tunkeutuvat kaikkialle. Miehet kulkevat kaikkialla aseistautuneina ja aseita saatetaan käyttää jopa mitättömien erimielisyyksien ratkaisemiseen.

Vietän aikaa paikassa, missä en ole yhtä vapaa kuin kotona: en voi kävellä ulkona ja minun täytyy peittää itseni, kun olen järjestön alueen ulkopuolella. Olen kuitenkin jälleen oppinut, miten sinnikkäitä me ihmiset olemme. Toivon, että useammat oivaltaisivat, mitä ”vähemmän on enemmän” todella tarkoittaa.

Jemen

Mistä kaikki alkoi?

Lue, minkälaista on saapua Jemeniin valmiina asettumaan uuteen arkeensa.

Vahvistetun kurkkumätätapauksen jälkeen pääsin liikkuvaa työtä tekevien kollegoiden mukaan seurantakäynnille paikallisen perheen luokse. Saavuimme huonokuntoiselle asuinalueelle ja astuimme hyvin kapean oven läpi katutasolla olevaan pieneen huoneeseen. Pieni huone oli kahdeksan hengen perheen koti.

Istuimme kovalla betonilattialla hyvin vaatimattomassa, tyhjässä ja hämärässä huoneessa, joka näytti ihan rakennuksen kellarilta. Yhdessä nurkassa on muutama viltti ja pienet ikkunat, joissa on kalterit, mutta ei lasia. Olin iloisten lasten, vieraanvaraisen perheen ja muutaman naapurin ympäröimänä.

En nähnyt naisten kasvoja kokonaan, vain silmäparit, joista pystyin kuitenkin heti kertomaan, että he hymyilivät minulle. Katsoin naisia ja olin utelias ymmärtämään ihmistä mustan hunnun takana, keitä ja minkälaisia he ovat, mitkä ovat heidän unelmiaan ja toiveitaan, ja mitä he ovat kokeneet.

Naiset katsoivat minun vieraita ja ulkomaisia kasvoja aivan samaan tapaan kuin minä katsoin heidän.

Paikallinen lääkärimme tutki naiset infektioiden varalta. He olivat hyvin ujoja. He katsoivat minun vieraita ja ulkomaisia kasvoja aivan samaan tapaan kuin minä katsoin heidän. Me emme puhuneet samaa kieltä ja tulimme hyvin erilaisista maailmoista, mutta siitä huolimatta yhteinen sukupuolemme sai minut tuntemaan voimakkaan, selittämättömän yhteyden.

Päädyimme viettämään tunteja perheen luona. Leikimme lasten kanssa ja opetimme kurkkumädästä: miten tunnistaa tauti oireiden perusteella ja suojata itseään hygieniasta huolehtimalla. Nauroimme koko ajan yhdessä.

Lähtiessämme minusta tuntuu kuin olisin viettänyt koko iltapäivän läheisten ystävien tai perheen kanssa. On uskomatonta, miten me, toisillemme tuntemattomat ihmiset, muodostimme yhteyden, vaikka emme pystyneet aina edes viestimään keskenämme. Sanalliselle viestinnälle ei kuitenkaan ollut tarvetta ja erilaisuutemme tuntui yhdentekevältä.

Loppujen lopuksi olemme kaikki samanlaisia. Haluamme nauraa ja vitsailla ja leikkiä lasten kanssa. Vaikka tämän perheen kotimaassa oli konflikti ja epidemioita, pystyivät he elämään jokapäiväistä elämäänsä ja tulemaan vähällä toimeen.

Jemen

Mikä oli vaikein työpäivä Jemenissä?

Viimeisessä blogissaan Jemenistä Marissa kertoo, mikä oli haastavin työpäivä Jemenissä.

© Guillaume Binet/MYOP

Istuin Lontoossa junassa matkalla lentokentälle, valmiina aloittamaan työn epidemiologina Jemenissä. Junan henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies lähestyy minua tarkastellen selässäni olevaa valtavaa reppua ja kysyy, minne olen matkalla.

”Öö, Jemeniin”, vastaan epäröiden. Hänen vastauksensa yllättää minut: ”No, toivottavasti siellä on lämmintä.”

Läheisteni reaktiot ovat vaihdelleet kauhusta innostukseen ja tietämättömyyteen, kun olen kertonut lähteväni avustustyöntekijäksi Jemeniin. Ei minulla tosin ollut itsellänikään mitään käsitystä, mitä odottaa. Pian astunkin ulos pienestä propellikoneesta valmiina opettelemaan uutta arkeani. Olen pukeutunut paikalliseen pitkään, mustaan mekkoon, jota kutsutaan abayaksi. Pääni peitän hijabilla.

Kaverit kotoani kysyvät usein, minkälainen on tavallinen päivä Jemenissä. Kysymykseen on yllättävän vaikea vastata, koska tilanne Jemenissä on monimutkainen ja se eroaa niin paljon siitä, mihin olen kotonani tottunut. Jemenissä noudatan tarkkoja turvallisuusohjeita. Avustustyöni aikana Jemenissä en voi kävellä kadulla tai missään asuinpaikkamme ulkopuolella. Voin vain harvoin käydä kaupassa ostamassa päivittäistarvikkeita tai nappaamassa mukaan take away -kahvia, mitä teen kotona joka aamu.

Vapaa-ajalla kulutan aikaani juoksemalla juoksumatolla, josta on näkymä hiekkasäkkien peittämälle ikkunalle. Juokseminen helpottaa myös turhautumista, joka tulee siitä, että ei pääse liikkumaan. Ulkona kaduilla kuuluu joskus laukauksia. Useimmiten kyse on onneksi niin kutsutuista onnittelulaukauksista, joita täällä on tapana ampua esimerkiksi häissä. Joskus taas hävittäjät lentävät pään yli, mikä saa ikkunat helisemään. Seuraavana päivänä uutisissa kerrotaan uusista ilmaiskuista lähialueilla.

Monista tämä varmasti kuulostaa siltä, että olen luopunut vapaudestani liikkua ja että työskentelen hyvin vaikeissa olosuhteissa. Minulle kyse on kuitenkin mahdollisuudesta tavata uusia ihmisiä ja luoda läheisiä ystävyyssuhteita. Opin arvostamaan elämän pieniä, tärkeitä asioita. Ennen kaikkea olen oppinut ihmisen kyvystä sopeutua ja löytää iloa jopa kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa.

Maisemat tässä maassa ovat henkeäsalpaavan kauniita. Näkymää hallitsevat karut vuoret ja laaksot, kukkulat ja aavikot, mikä näyttää hämmästyttävältä, kun ajamme pitkää ja kiemurtelevaa tietä vuorille. Sadekauden lähestyessä laaksot muuttuvat koko ajan vihreämmiksi. Joskus tiellä näkyy kamelilaumoja tai yksinäinen aasi. Miehet pukeutuvat perinteisiin asuihin. Heillä on paikallinen jambia-veitsi vyötettynä eteen ja huivi päässä, mikä tuo minulle mieleen Arabian Lawrence -elokuvan.

Epidemiologin arkipäivä

Kun Lääkärit Ilman Rajoja havaitsee esimerkiksi kolera- tai kurkkumätäpotilaita, tehtäväni on epidemiologina analysoida potilasdataa ja selvittää, mistä sairastapaukset tulevat. Tulosten perusteella pystymme arvioimaan, täytyykö alueella ryhtyä toimiin taudin leviämisen ehkäisemiseksi ja ketkä ihmiset ovat iän ja sukupuolen perusteella suurimmassa vaarassa saada tartunnan.

Pystymme myös reaaliajassa arvioimaan, onko tauti leviämässä laajemmalle tai ovatko tartunnat kasvussa vai laskussa. Datan monitorointi ja analysointi auttaa järjestöä kohdistamaan hoitotoimensa tehokkaasti.

Työtehtäväni vaihtelevat paljon. Välillä työskentelen paikallisessa sairaalassa hoitohenkilökunnan kanssa ja pyrin ymmärtämään, miten he keräävät tietoa. Saatan neuvotella tietojen vaihtamisesta paikallisen terveysviraston kanssa ja joskus toimenkuvaani kuuluu paikallisen henkilökunnan rekrytointi ja kouluttaminen.

Jemenissä on vaikeaa seurata ajankulkua. Viikonloppu onkin torstai ja perjantai, ja kun joka päivä tapahtuu jotain uutta, kuukaudet tuntuvat pikemminkin viikoilta. Jokaisen viikon myötä tunnen oloni koko ajan kotoisammaksi uusien ihmisten, kielen ja tapojen parissa.

Jemen

Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Lue Marissan seuraava blogi Jemenistä: Päivä kylässä.

© Agnes Varraine-Leca/MSF