Allekirjoitan surullisena tuon toteamuksen myös omalta osaltani. Ensimmäinen maailmansota käytiin neljässä vuodessa, toinen kuudessa. Vietnamin sota kesti yhdeksäntoista. Näetkö jo kaavan?

Jemenin sota alkoi viisi vuotta sitten, eikä näytä lähestyvän loppuaan lähiaikoina. Samalla ihmisten kärsimys sodan ja romahtaneen yhteiskunnan keskellä vain pitkittyy, eloonjäämisen muuttuessa alati vaikeammaksi ja lopulta mahdottomaksi. Sodankäynnin raaistuessa tällä sairaaloiden pommitusten aikakaudella vain yksi asia pysyy muuttumattomana: viattomat ja puolustuskyvyttömät saavat aina kärsiä, yleensä ensimmäisinä ja eniten.

Nälkää, sairauksia, väkivaltaa ja pelkoa. Pommien pudottua ja kranaattien räjähdettyä heidän rikkoontuneet kehot ja sielut makaavat kivikasojen alla ja myöhemmin – jos heillä on onnea – sairaaloissa, teho-osastoilla, leikkauspöydillä. Kotiutuen kenties jonain päivänä, mutta kantaen vammaansa kuitenkin aina mukanaan, tavalla tai toisella.

TUNNE on aina samanlainen keikan lähestyessä loppuaan. Miksi olenkaan lähdössä takaisin kotiin? Todellinen avun tarve on täällä. Tässä paikassa tiivistyy kaikki syyt siihen, miksi halusin aikoinaan lääkäriksi. Koska apu on vietävä ensin sinne, missä tarve on suurin. Niin yksinkertaista se on. Ainakin minulle.

En kirjoittanut kuolleista. Heitäkin oli. Liikaa. Ihmisiä, jotka saapuivat jo kuolleina sairaalaan tai liian vakavasti vammautuneina ja liikaa verta vuotaneina voidaksemme enää auttaa heitä. Aiemmin vahvat ruumiit nyt täysin ruhjoutuneina. Liian myöhään, mutta samalla kuitenkin riittävän ajoissa todistaaksemme vielä etäisen elämän kipinän hiipuvan uhrin silmistä kokonaan pois, lopullisesti. Vauvoja, jotka syntyivät liian aikaisin tai liian heikkoina elääkseen, jotkut jo kohtuun menehtyneinä.

Kaikki jonkun lapsia, isiä, äitejä, setiä, tätejä. Nyt poissa. Menetetty lopulta samalle tuhon voimalle. Hävitetty.

ONNEKSI oli muitakin tarinoita. Ihmisiä, joita pystyimme auttamaan, jopa pelastamaan. Selviytyneitä. Eloonjääneitä. Toiset eheämpinä kuin toiset, mutta kaikki elossa. Ja kaiken sen keskellä työyhteisön, ei, enemmänkin kuin perheen läheisyys. Ihmishenki yhdessä pelastettu, yhdessä menetetty. Mutta aina suuri, keskinäinen välittämisen ja tukemisen ilmapiiri.

Tänne meren ja aavikon väliin olin aina tervetullut, näiden ihmisten pariin, jotka kohtelevat minua kuin perheenjäsentään. Tähän hiekkaan vuodatin niin ilon kuin surun kyyneleeni, enkä halua enää palata. Vielä yksi menetetty ihmishenki vähemmän. Vielä yksi terve vastasyntynyt. Vielä yksi potilas takaisin kotiin rakkaimpiensa luokse. Vielä yksi.

PALATTUANI Suomeen alan unohtaa, liikaa ja liian nopeasti. Arkirutiinit valtaavat elämän. Tiskit, pyykit, karanteeni, ja sitten työ, bussi-aikataulut, marraskuu, talvi ja loska. Mutta ohikiitävän hetken muistan vielä kaiken terävänä. Vielä tänään se on piirtynyt polttomerkin tavoin takaraivooni. Se kirvelee. Alan kirjoittaa jälleen – nopeasti, etten unohtaisi. Meillä on vain enää vähän aikaa. Vähän aikaa auttaa. Vähän aikaa tehdä oikein. Liian vähän.

He ovat edelleen täällä. Me olemme edelleen täällä.

Jemen

Kariantti Kallio

Habibi: pienestä potilaasta tuli ystävä

Lue Kariantin edellisestä blogista, kuinka pienen potilaan kohta kosketti lääkäriä.

Lue lisää

© Guillaume Binet/MYOP

Sähköverkosto on kaatunut, ja korjaamattomien teiden holtiton liikenne altistaa monille onnettomuuksille kaupungin öisillä, pimeillä kaduilla. Puutteellinen viemäröinti ruokkii kulkutauteja. Malaria ja Dengue-kuume ovat jatkuva riesa paikallisille. Aliravitsemus riski usealle.

Paikallisen valtion sairaalan resurssit ovat suurelta osin puutteelliset hoitamaan sairastuneita, vaikka sairaalamme hoitaa vammat, muun kiireellisen kirurgian ja komplisoituneet synnytykset.

Sairaalassa on alakouluikäinen poika. Hänen nimensä on Omar. Hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta. Hän haluaa isona lääkäriksi.

Omarin oikea isovarvas amputoitui liikenneonnettomuudessa jo pari viikkoa sitten, jonka jälkeen hän on ollut sairaalassa. Haava tulehtui, tietenkin. Toistuvin väliajoin joudumme hoitamaan ja siistimään sitä leikkaussalissa.

Joskus hän pyytää meitä poistamaan toisenkin isovarpaan symmetrian vuoksi. Hän on yleensä hyväntuulinen. Hän itkee vain tullessaan leikkaussaliin, ja silloinkin vain setäänsä, jota hän ikävoi ja haluaisi vierelleen. Koskaan hän ei ole vihainen tai kiukkuinen.

Odotan kyytiäni sairaalan pihalla takaisin asunnolle, kun hän rullaa yllättäen viereeni pyörätuolillaan ja alkaa puhua minulle arabiaksi. Yritän selittää, etten osaa muutamaa sanaa enempää hänen kieltään. Omaria ei haittaa. Hän jatkaa puhumista.

KESKUSTELEMME vuoroin arabiaksi ja englanniksi suurimmalta osin ymmärtämättä lainkaan toisiamme. Hän sanoo ”I love you”, vastaan ”shukraan”. Hän hymyilee tyytyväisenä. Hymyilen takaisin.

Polttavan kuuma tuuli puhaltaa ympärillämme ja aurinko paistaa molempien silmiin. Jatkamme omalaatuista jutusteluamme kunnes auto saapuu. Totean mielessäni, että tämä on tavallaan paras keskustelu pitkiin aikoihin.

ISTUN viileään ilmastoituun maastoautoon. Vilkutamme toisillemme. Hän kääntyy ylisuurella pyörätuolillaan vaivalloisesti ympäri ja lähtee rullaamaan hitaasti takaisin kohti vuodeosastotelttaa, yksin.

Sairaalan piha näyttää autiolta. Hiekka ja roskat lentelevät hänen ympärillään, auringon paahtaessa ankarana hänen niskaansa.

HÄN on vasta lapsi. Liian nuori ja viaton tähän vammojen, veren ja hiekan kyllästämään paikkaan. Hänen ei pitäisi olla yksin. Hänen ei pitäisi tietää haavainfektioista mitään, saatikka niistä lukuisista sotavammoista, jotka makaavat hänen vieressään osastolla. Hänen pitäisi käydä koulua ja kiukutella vanhemmilleen läksyistään, ei haamukivuistaan.

Muutaman päivän kuluttua haava on riittävästi parantunut, ja hän pääsee kotiutumaan setänsä seurassa. Hän palaa sairaalaan vielä myöhemmin haavan sulkua varten, ja itkee jälleen ikävää setäänsä. Ainakin luulen niin.

Jemen

Kariantti Kallio

Vakavan paikan edessä Jemenissä: kranaatti-isku täytti sairaalan hetkessä

Lue Kariantin edellisestä blogista, kuinka kranaatti-isku täytti sairaalan hetkessä.

Lue lisää

© Agnes Varraine-Leca/MSF

Leikkasimme potilaita taukoamatta samalla, kun nimiä ilmestyi listalle lisää: tulehtuneita umpilisäkkeitä, ampumavammoja, auto-onnettomuuksien uhreja. Lopulta ilta-seitsemältä, kun kaikki toimenpiteet oli tehty, lähdimme kirurgi Jean-Paulin kanssa kotiin.

Huominen painoi jo raskaana mielissämme. Sairaalamme osastot olivat edelleen täynnä potilaita. Seuraavakin päivä tulisi olemaan kiireinen, mutta murehtisimme sitä huomenna. Olimme molemmat liian väsyneitä siihen nyt. Tällä hetkellä ainoa ajatus mielessäni oli päästä nukkumaan nopean illallisen jälkeen.

Heitin reppuni huoneeni lattialle ja olin jo suuntaamassa kohti keittiötä, kun lääkintäjohtajamme Karim ja kirurgi Jean-Paul olivat koputtamassa oveni takana.

Monipotilastilanne. Tilanne oli vakava. Saimme tiedon ainakin viidestä loukkaantuneesta, ja lisää oli tulossa. Nostin reppuni lattialta, täytin äkkiä vesipulloni, ja lähdimme kaikki välittömästi takaisin sairaalaan.

KRANAATTI-ISKU oli tapahtunut paria tuntia aiemmin. Saapuessamme paikalle sairaalaan tulvi koko ajan lisää haavoittuneita. Paikallinen henkilökunta oli jo aloittanut potilasluokittelun. Onneksi suurin osa potilaista oli vakaita ja kohtalaisen hyvävointisia. Yksi ei.

Hän oli tavatessamme vielä hereillä ja vastaili yksinkertaisiin kysymyksiin asiallisesti. Nuoren miehen koko vasen yläraaja oli paketissa ja kylmä kosketukselle. Avasimme kirurgien kanssa varovasti kentällä tehtyjä sidoksia ja totesimme rajusti vuotavan verisuonivamman olkavaltimon alueella. Silmiemme edessä hän vaipui sokkiin, verenpaineen laskiessa samaa vauhtia hänen tajunnantasonsa kanssa.

Siirsimme hänet vauhdilla leikkaussaliin tiputtaen hänelle samalla suonensisäisiä nesteitä menetetyn veren tilalle, huutaen mennessämme verivalmistetilauksia laboratoriolle. Nopean anestesian aloituksen jälkeen aloitimme henkeä pelastavan leikkauksen.

KAIKKI miehen olkavarresta alaspäin oli pelkkää tuhoa ja hävitystä, repaleisia lihaksia, luuta, niveltä ja kuollutta kudosta, kranaatin sirpaleita kaikkialla. Ei ollut mitään keinoa pelastaa hänen kyynärvartta tai kättä. Kyse oli hengen pelastamisesta.

Toimenpide jatkui vielä tunteja. Kyynärvarren ja käden osalta tilanne oli lohduton, mutta hän eli, ja verenkierto olkavarren alueelle oli pelastettu. Lopulta toistuvien verensiirtojen ja lukuisten lääkeaineiden jälkeen lähdimme siirtämään häntä teho-osastolle jatkohoitoon.

YLLÄTYKSEKSENI tilanne leikkaussalin ulkopuolella oli jo ehtinyt rauhoittua. Työskennellessämme yhden kriittisen potilaan parissa, oli Karim yhdessä ensiavun henkilökunnan kanssa hoitanut yhteensä 13 hyökkäyksessä loukkaantunutta, joista suurin osa oli onneksi selvinnyt vain pienillä ja pinnallisilla vammoilla (ainakin fyysisesti).

Astuessani takaisin ensiavun puolelle en ollut tunnistaa paikkaa samaksi. Poissa olivat kiire, juoksentelu, huuto, potilaat, sidotut raajat ja veriset potilassängyt. Kuin kaikki kaaos ja hätä olisi lopulta poistunut yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tullessani kaiken tämän keskelle imelän veren ja hien hajun kyllästämästä leikkaussalista, mieleni ei hetkeen pystynyt hyväksymään kokemaansa. Olin itse vielä jossain muualla, ajatukseni keskellä ihmisen hätää ja hengenvaaraa.

JOSKUS puoliltaöin nousimme Jean-Paulin kanssa autoon, joka vei meidät takaisin asunnollemme. Kaupunki ympärillämme oli vielä hereillä ja katsoessani ulos auton ikkunasta tuntui kuin mitään suuronnettomuutta ei olisi koskaan ollutkaan. Autot ja ihmiset liikkuivat tottuneesti pimeillä kaduilla. Avoinna olevien bensa-asemien, autokorjaamoiden ja kioskien valot häikäisivät pimeydessä.

Mieli oli rauhaton. Huominen oli jo lähellä, liian lähellä. Kaikkine uusine ja vanhoine vammoineen ja kipuineen. Uni tulisi huonosti, jos ollenkaan, tänä yönä. Toivotimme toisillemme mumisten hyvät yöt.

Kaaduin sänkyyni, valmiina tuijottamaan katossani olevaa tuuletinta aamuun asti, samalla kun eläisin läpi uudestaan ja uudestaan viimeset kuusi tuntia elämästäni. Nukahdin kuitenkin välittömästi ja nukuin sikeästi autuaan huoletonta unta aamuun asti.

HERÄSIN seuraavaan aamuun oudon levollisena. Vaikka sairaalamme jokainen osasto oli täynnä potilaita kaikkialla vallitsi kummallisen rauhallinen tunnelma. Kenties ihmiset muistivat vielä eilisiltaisen monipotilastilanteen ja tiesivät, että tilanne voisi aina olla huonompikin. Kierron jälkeen aloitimme leikkaukset normaaliin tapaan, mutta tänään vailla kiirettä.

Rauha rikkoontui nopeasti.

Sain hätäkutsun synnytyssaliin. Kiirehdin paikalle, jossa kätilö avusti pienen, liian pienen, vauvan hengitystä. Raskausmyrkytyksestä kärsivä äiti oli synnyttänyt ennenaikaisesti.

VAUVA oli hereillä, mutta veltto ja kieltäytyi hengittämästä. Jatkoin hänen ventiloimista maskilla ja stimuloimista samalla kun kätilö avasi suoniyhteyden hänelle. Verensokeri oli matala. Saatuaan suonensisäisen sokeri- ja nestetäytön hän alkoi hengittää, mutta pinnallisesti. Annoimme ennenaikaisuuden vuoksi myös kofeiinia.

Pikkuhiljaa hengitys vahvistui ja happisaturaatio alkoi pysyä normaalina hänen omalla hengityksellä. Otimme vauvan teho-osastolle jatkoseurantaan, jossa hänen tilansa jatkoi kohenemistaan. Seuraavana aamuna vauva oli riittävän hyvävointinen siirtyäkseen jatkohoitoon paikalliseen valtion sairaalaan vastasyntyneiden osastolle.

Olin lähes surullinen joutessani luopumaan hänestä, koska kaikkien sotavammojen ja hätätilanteiden keskellä oli ihana nähdä välähdys uudesta elämästä ja avustaa sitä alkuun. Tällä pienellä olennolla olisi kuitenkin edessään pitkällinen tie sopeutua tähän maailmaan ja elämään.

Elämässä sodan ja puutteen keskellä, se tuskin olisi hänen viimeinen taistelunsa henkiinjäämisestä. Niin kuin liian monella muullakin täällä.

Jemen

Kariantti Kallio

“Väärässä paikassa, väärään aikaan” – Jemenissä kärsii myös lapset ja nuoret

Lue Kariantin edellisestä blogista koskettava potilastarina nuoren pojan kohtalosta.

Lue lisää

© Agnes Varraine-Leca/MSF

Katselen sairaalaan portista saapuvia ambulansseja ja muita ajoneuvoja, jotka kuljettavat lähes jatkuvalla syötöllä uusia potilaita luoksemme: ampumavammoja, räjähdysvammoja, liikennevammoja, tulehtuneita umpilisäkkeitä, synnyttäviä äitejä ja sairaita lapsia.

Osastokierrot on tehty ja toiminta on jo alkanut leikkaussalissa yksinkertaisilla toimenpiteillä. Leikkauslista on pitkä, siitäkin huolimatta vaikka leikkasimme eilen yöhön asti.

Väsymyksen keskellä uppoudun hetkeksi ajatuksiini.

Yksi eilisistä potilaistamme oli 17-vuotias miehen alku. Paikallisella torilla oli räjähtänyt kranaatti, ja kyseinen nuori oli pahaksi onnekseen ollut vieressä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.

Hänen tilansa oli vakaa, mutta räjähdys oli vienyt hänen vasemman jalkansa. Kirurgin tehtäväksi oli jäänyt enää puhdistaa haava kaikesta hiekasta, liasta ja kranaatin sirpaleista ja viimeistellä räjähdyksen aloittama amputaatio. Haava oli niin likainen ettei sitä voinut vielä turvallisesti sulkea, ja nuori tulisi tarvitsemaan vielä uusintatoimenpiteen, kenties useita.

SYVÄSSÄ anestesiassa potilas makasi rauhallisen näköisenä ja autuaan tietämätön nykytilastaan ja tulevaisuudestaan. Valvoessani hänen vointiaan katselin samalla kirurgin työskentelyä ja kranaatin runtelemaa haavaa, repaleisia lihaksia, kuollutta kudosta, likaa, hiekkaa, terävää luun tynkää.

Mietin mitä kaikkea viheliäistä ihmiskunta onkaan onnistunut luomaan tuhotakseen toisensa. Laitteita, joiden tarkoitus ei ole välttämättä tappaa vaan jättää ihminen henkiin, mutta vain osittain, puolikkaana, vailla jalkaa tai kättä. Silpoa, repiä, pirstaloida uhrinsa ja varmistaa hänelle haamukivut vuosiksi eteenpäin.

Kaiken lisäksi, liian usein uhri, joka saa vastaanottaa tämän kaiken painajaisen loppuelämäkseen, on joku viaton ja nuori. Paikassa jossa proteesien saatavuus on varmasti vähintäänkin epävarmaa, saatoin vain kuvitella tämän nuoren miehen tulevaisuuden näissä olosuhteissa. Paras mitä pysyimme tarjoamaan hänelle, oli viimeistellä ja siistiä kranaatin aloittama ja puolitiehen jättämä työ ja aloittaa tehokas kipulääkitys, neuropaattisen ja haamukivun ehkäisemiseksi.

HAVAHDUIN katkerista ajatuksistani, kun minulle tultiin ilmoittamaan, että ensiavussa oli kuukauden ikäinen poikavauva kovissa vatsakivuissa. Hänen oikea nivunen oli pahasti turvonnut ja hän itki lohduttomasti.

Päätimme leikata hänet seuraavaksi. Vauva oli selvästi kuivunut, jonka vuoksi edes tipankin saaminen tälle pienelle olennolle osoittautui haastavaksi. Näissä olosuhteissa pienen vauvan nukuttaminen ja leikkaaminen on muutenkin monin tavoin haastavaa.

ONNEKSI Jean-Paul on erinomainen kirurgi. Hän on sitä katoavaa sukupolvea, joka osaa ja uskaltaa leikata lähes mitä vain ja missä vain. Yhdessä osaavan jemeniläisen kollegan kanssa he työskentelivät nopeasti mutta tarkasti. Samalla avustin manuaalisesti hänen hengitystään, jotta myös nukutusaika tälle pienelle ja herkälle ihmisen alulle pystyttiin minimoimaan.

Lopulta syyksi paljastui tulehtunut umpilisäke ja suuri vesikives. Vauva heräsi ilokseni nopeasti nukutuksesta ja alkoi itkeä tomerasti, joten pääsimme siirtämään hänet pian teho-osastolle seurantaan ja toipumaan myöhään illalla. Aamulla hän voi jo iloksemme paljon paremmin.

HAVAHDUN uudelleen. Olen takaisin sairaalan ulkopuolella. On aika palata töihin. Tumppaan savukkeen. Kaikki vaatteeni (farkut mukaan lukien) ovat hiestä märät ja hitsaantuneet kiinni ihooni. Se ei haittaa. Se on vain uusi, nykyinen olotilani.

Sisäänkäynnin ulkopuolen lattia on täynnä hiekkaa ja tuuli puhaltaa sitä koko ajan lisää kaikkialle. Koppakuoriainen mittailee uutta asumusta itselleen jonkun sandaaleista ja laiha kulkukissa etsiskelee toiveikkaana ruoantähteitä tyhjien pahvilaatikoiden seasta. Vaihdettuani ylleni kuivat leikkaussalin vaatteet, siirryn leikkausosaston puolelle, jossa minua tervehtii viileämpi tuulahdus ilmastoinnin ansiosta. Katson alati pitenevää leikkauslistaa ja hikoilen edelleen.

Jemen

Kariantti Kallio

Mokkan sairaala on jäämässä pieneksi Jemenissä: “Oli aika avata toinen leikkauspöytä”

Lue Kariantin edellinen blogi sairaalan haasteista.

Lue lisää

© Agnes Varraine-Leca/MSF

Kaupunki on kokenut viime vuosina kaikki sodan kauheudet. Suuri osa rakennuksista on tuhoutunut taisteluissa. Infrastruktuuri on monelta osin romahtanut, mukaan lukien terveydenhuolto.

Ihmiskärsimyksen määrä kaiken keskellä on käsin kosketeltavissa. Silti tapaamani ihmiset ovat poikkeuksellisen ystävällisiä, ja on vaikea tuntea olevansa muuta kuin äärimmäisen tervetullut. Rukouskutsut ja kukko vuorottelevat aamuyöstä lähtien herätyskelloinani.

Leikkausosastomme koostuu pienestä heräämöstä ja vain yhdestä leikkaussalista, jossa yksi varsinainen leikkauspöytämme on lähes jatkuvassa käytössä.

Toinen leikkauspöytä salin nurkassa on varattu vain hätätapauksia varten. Toimintakapasiteetin ylittämiseen ei tarvita montaa leikkausta. Ja kasvavan potilasmäärän johdosta koko sairaala on jo jäämässä pieneksi.

AAMU alkoi poikkeuksellisen rauhallisissa merkeissä, vain kaksi potilasta teho-osastolla ja neljä suunniteltua leikkausta. Päivän toinen potilas oli 18-vuotias nuori mies, jota oli ammuttu reiteen.

Luoti oli murskannut reisiluun alaosan useaan osaan. Lisäksi hän kärsi vaikeasta anemiasta ja tarvitse verensiirron toimenpiteen aikana. Haastavassa leikkauksessa kirurgi onnistui lopulta yhdistämään palaset pienillä metallipiikeillä.

Tulevien päivien kuluessa hän tulisi tarvitsemaan vielä uusintaleikkauksen koko murtuman stabiloimiseksi. Tämä leikkaus olisi hänen ainoa mahdollisuutensa jalan pelastamiseksi, tai nuorta miestä uhkaisi jalan amputaatio.

TOIMENPITEEN vielä jatkuessa, ensiavusta ilmoitettiin kiireellinen potilas leikkaussaliin. 30-vuotiasta miestä oli ammuttu rintakehään ja vasempaan olkavarteen.

Vasemmassa keuhkopussissa oli runsaasti verta ja ilmaa, jonka tyhjentämiseksi hänelle oli asetettu pleuradreeni. Lisäksi vasemman käden pulssia ei tuntunut, hänellä oli olkavarressaan verisuonivamma, joka tarvitsi korjata kiireellisesti käden verenkierron ja koko yläraajan pelastamiseksi.

Oli aika avata toinen leikkauspöytä.

Siirsimme potilaan välittömästi leikkaussaliin, nukutimme ja intuboimme hänet. Kirurgi aloitti leikkauksen edellistä toimenpidettä vielä viimeisteltäessä vieressä. Luoti oli lävistänyt potilaan olkavaltimon, joka vuosi runsaasti.

Samalla kun tiputimme hänelle nopeasti verta, onnistuivat kirurgit korjaamaan verisuonivamman. Hiljalleen potilaan tila alkoi vakiintua. Vasen avoin ilma- ja veririnta vaati kuitenkin vielä jatkotoimenpiteen. Onneksi luoti oli väistänyt sydämen ja muut isot verisuonet.

Lopulta, muutamaa tuntia myöhemmin hän oli riittävän vakaa voidakseen siirtyä teho-osastolle jatkohoitoon.

AHKEROIDESSAMME leikkaussalissa, alkoi myös teho-osasto täyttyä potilaista. Yksi heistä oli juuri sairaalaan tullut mies, jolla oli mahdollinen suolenkiertymä. Hän vaikeroi ja vääntelehti kovissa kivuissa vahvasta kipulääkityksestä huolimatta. Mies odotti seuraavana pääsyä leikkaussaliin vatsaontelon tutkimusleikkaukseen.

Muut potilaat teho-osastolla olivat kohtalaisen vakaita, mutta tehohoitopaikat olivat nyt täynnä. Samalla uusia potilaita saapui edelleen ensiapuun. Tilanne tuntui lohduttomalta ja kaikki yrityksemme hallita tilannetta hyödyttömiltä. Hoidettuamme yhden potilaan tilalle ilmestyi aina kaksi lisää.

TILANTEEN kaoottisuus toi mieleeni koko ympäröivän konfliktin ja Jemenin pitkittyneet kriisin. Horisontissa ei siintänyt toivo, ainoastaan lisää sekasortoa. Kaiken toivottomuuden keskellä, jollain oudolla tavalla lopetin yhtäkkiä murehtimisen tehopaikoista ja potilaiden pääsystä leikkaukseen ajallaan. Kävelin mekaanisesti takaisin leikkaussaliin, jossa jemeniläiset kollegani ahkeroivat vielä edellisen potilaan parissa.

Työ jatkui. Ja jatkuisi vielä pitkään. Potilaita tulisi niin kauan kuin sota jatkuisi. Meidän osamme siinä kaikessa olisi vain vastaanottaa seuraava potilas ja hoitaa häntä parhaamme mukaan ensiavussa, leikkaussalissa, teho-osastolla. Ja sitten seuraava. Ja sitä seuraava.

Jos vain potilaspaikat riittäisivät.

Jemen

Miten pandemia on vaikuttanut avustustyöhön?

Lue Kariantin edellinen blogi saapumisesta Jemeniin pandemian aikana.

Olen palannut sinne mistä lähdin, sinne mistä matkani Lääkärit Ilman Rajoja avustustyöntekijänä vuonna 2017. Olen palannut Jemeniin.

Mokha on kaupunki Jemenin länsirannikolla, kuuluisa kahvin tuotannostaan ja kaupastaan jo 1700-luvulta lähtien. Parin vuoden ajan Lääkärit Ilman Rajoja on ylläpitänyt kaupungissa sairaalaa, joka on perustettu ensisijaisesti hoitamaan sodan uhreja ja tarjoamaan paikalliselle väestölle kiireellistä kirurgista erikoissairaanhoitoa.

Sodan etulinja on vain joidenkin kymmenien kilometrien päässä kaupungista, ja terveydenhuolto on suurelta osin romahtanut koko alueella. Suurin osa potilaistamme koostuu ampumavammoista sekä erilaisten rakettien, kranaattien ja pommien uhreista. Hoidamme myös esimerkiksi liikenneonnettomuuksien uhreja, muuta kiireellistä kirurgiaa ja synnytyksiä. Avun tarve on merkittävä, ja 42 asteen helteessä kylpevä, suurelta osin teltoista rakennettu, pieni sairaalamme natisee jo liitoksistaan kasvavan potilasmäärän johdosta.

Matka tänne oli pitkä. Se alkoi jo viime keväänä, jolloin olin vielä lähdössä komennukselle Haitiin. Lyhyellä varoitusajalla lähtöni peruuntui, ja pian sen jälkeen löysin itseni covid-19-teholta hoitamassa pandemian uhreja kotimaassani Suomessa.

Kesän aikana pandemiatilanteen rauhoituttua Suomessa aloin suunnata katseeni takaisin ulkomaille. Mutta koronaviruksen niittäessä edelleen tuhoaan, huomasin katsovani muuttunutta maailmaa. Maailmaa täynnä uutta kärsimystä, epäluuloa ja pelkoa uuden tuntemattoman uhan kurituksessa.

Lääkärit Ilman Rajoja ja muut avustusjärjestöt tekivät edelleen parhaansa toimittaakseen avun perille ympäri maailmaa, avaten samalla uusia covid-projekteja maissa vailla resursseja vastata ennenäkemättömän pandemian haasteisiin. Avun tarve ei ollut koskaan ollut merkittävämpi. Mutta nyt asiat olivat kuitenkin perustavalla tavalla toisin. En ollut itsekään enää auttaja, olin myös mahdollinen taudinkantaja, tartuttaja, uhka. Olimme kaikki sitä toisillemme.

Länsimaiden eristäytyessä maailmasta, tekivät köyhemmät maat samoin, mutta niiden ainoa puolustuskeino uutta tuntematonta tautia vastaan oli lukita portit ja toivoa parasta. Lentokentät suljettiin, lennot peruttiin. Koko joukko kansainvälisiä avustustyöntekijöitä jäi jumiin ympäri maailmaa mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Heidän oli nyt selvittävä samoilla paikalla olevilla henkilöstöresursseilla paljon odotettua pidempään. Avustusjärjestöjen toimistoilla Euroopassa ja ympäri maailmaa, ihmiset työskentelivät taukoamatta, pyrkiäkseen hallitsemaan edes osittain uutta kaoottista tilannetta, ja toimittaakseen edes jotain apua kentällä äärirajoillaan työskenteleville avustustyöntekijöilleen.

Lopulta rajojen alkaessa aueta uudelleen alkoi tilanne hitaasti helpottaa. Lukuisten käänteiden kautta pääsin itsekin lähtemään matkaan. Kohti Jemeniä. Tarunhohtoiseen varhaisen kulttuurin keskukseen. Sydämellisten ja vieraanvaraisten ihmisten maahan. Maahan, joka valitettavasti on viime vuodet kärsinyt kohtuuttoman määrän sotaa, kulkutauteja, köyhyyttä ja kurjuutta. Maahan, joka tuntuu kantavan selässään koko muun ihmiskunnan syntitaakkaa. Huomasin vain odottaneeni mahdollisuutta palata tänne.

Matkallani sain todistaa muuttunutta maailmaa. Suljettuja terminaaleja ja tyhjyyttään ammottavia lähtöauloja. Maskiin puettua ihmiskuntaa väistämässä toistaan, suojautumassa itseltään. Mutta onneksi se ei ole kaikki mitä kohtasin. Uusien hienojen tuttavuuksien lomassa, olen törmännyt toistuvasti tuttuihin kollegoihin ja vanhoihin, rakkaisiin ystäviin ympäri maailmaa. Heistä yksi on Norsunluurannikolta kotoisin oleva kirurgi Jean-Paul, jonka tapasin alun perin jo työskennellessäni Burundissa. Yhdessä me jatkamme (matkaamme) suoraan siitä mihin viimeksi jäimme. Ja ollessani täällä heidän kanssaan, tuntuu kuin maailma ei olisikaan muuttunut niin paljon.

Olen melkein kotona.

Projektini on päättymäisillään ja on vaikea uskoa, että kuusi viikkoa on jo mennyt. Viikot ja päivät sairaalassa ovat sulautuneet yhteen, ja muistoja on vaikea erotella toisistaan. Olen istunut loputtomia öitä majapaikkani terassilla katsellen tähtiä ja odottaen hälytystä sairaalalta.

Joskus tämä tuntuu vielä siltä, että se tapahtuu jollekulle toiselle ja minä olen vain sivustakatsoja, joka ihmettelee, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisaalta työni Suomessa tuntuu joskus untakin etäisemmältä, jota hädin tuskin muistaa herättyään. Ja muutaman päivän kuluttua minun pitäisi olla taas töissä siellä. Se ihminen tuntuu joltain aivan toiselta.

Burundissa olen otettu paikallisen henkilökunnan hoidon laadusta ja taidoista. He ovat olleet aina halukkaita oppimaan uutta saavuttaakseen uusia tavoitteita. Olen hyvin iloinen ja luottavainen voidessani jättää potilaat sekä paikallisten että kansainvälisten avustustyöntekijöiden kyvykkäisiin käsiin.

Tämä on ollut myös itselleni monin tavoin oppimiskokemus. Tunnen saaneeni paljon enemmän kuin mitä pystyn koskaan antamaan takaisin. Laskiessani pelastettuja ja autettuja elämiä voin rehellisesti sanoa, että hyvät kokemukset ylittävät pahat joistain murheellisista kohtaloista huolimatta. Tunnen itseni kiitolliseksi ja nöyräksi valmistautuessani lähtemään.

Tämä on kolmas projektini Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöllä ja sitä luulisi, että olisin jo tottunut hyvästeihin. Mutta en ole.

Viime kerralla lähtiessäni Keski-Afrikan tasavallassa hyvästit olivat nopeat ja täynnä huolta kollegoideni ja paikallisen väestön puolesta, kun jännitteet ja väkivaltaisuudet kasvoivat alueella. Tämä kerta oli erilainen. Tilanne Burundissa on onneksi rauhallinen ja minulla oli runsaasti aikaa valmistautua lähtöön. Se ei tee hyvästeistä yhtään helpompia.

Tiedän jo jääväni kaipaamaan tätä kaikkea, ja kaipaankin jo. On ollut hieno kokemus vierailla täällä. Kun vertaa aikaisempiin projekteihini, myös onnellisempi, koska täällä ei ole sisällissotaa tai taisteluita. Mutta lähtiessäni oloni on myös levoton.

Mielessäni on Burundin tarina, joka koko maailman kuuluisi tietää. Se on tarina ihmisistä, jotka asuvat tässä paratiisia muistuttavassa maassa. Ystävällisistä, kohteliaista ja kilteistä ihmisistä, jotka työskentelevät kovasti saavuttaakseen unelmansa niillä rajallisilla keinoilla, jotka heillä on. Ihmisistä, jotka ottavat vastuuta paitsi itsestään myös toisistaan. Se on tarina, jonka vain harva tietää.

Nyt ainakin sinä ja minä tiedämme. Ja nyt se on myös meidän tarinamme.

Burundi

Burundi by night

Miltä näyttää Burundi öisin? Kun leikkauksen jälkeinen adrenaliinipiikki pitää hereillä, voi ihastella auringonnousua ja katsella, kun yön otukset alkavat antaa tilaa päivälle.

© Kotialbumi

On hiljaista, vain heinäsirkat ja sammakot viimeistelevät konserttiaan. Bujumburan pimeillä kaduilla ei ole liikennettä. Vain minä, kuljettaja ja jeeppi. Muut harvat kulkijat ovat matkalla varhaiseen aamuvuoroonsa. Ja muutama kulkukoira. Kaupunki nukkuu vielä.

Minä en nuku. Viime yönä teimme kaksi kiireellistä vatsaleikkausta. Molemmat potilaat olivat shokissa saapuessaan sairaalaan. Ensimmäinen potilas oli joutunut moottoripyöräonnettomuuteen ja hänen pernansa oli revennyt. Toista oli hakattu machetella vatsaan ja päähän.

Kirurgi poisti ensimmäiseltä potilaalta pernan samaan aikaan kuin toinen kirurgi sulki toiselta potilaalta haavan mahalaukun seinämässä. Kaikki työskentelivät uskomattoman tehokkaasti ja nopeasti. Leikkauksen ja verensiirtojen jälkeen molemmat potilaat voivat paljon paremmin. Heidät siirrettiin teho-osastolle tarkkailtavaksi. Teho-osasto alkoi täyttyä potilaista, mutta murehtisimme sitä vasta aamulla.

Portit aukeavat. Kaikki näyttävät väsyneiltä, jopa vartijat. Pieni adrenaliinipiikki ja äärimmäinen väsymys taistelevat kehostani. Kroppani ei tiedä vielä mitä tehdä. Myös päivä oli hyvin kiireinen, täynnä muita vakavia tapauksia, mutta se tuntui nyt yhtä kaukaiselta kuin menneet vuodet.

Minä ja kuljettaja toivotamme toisillemme hyvää yötä. En pysty vielä menemään nukkumaan. Istuudun majapaikkani terassille ja poltan tupakan. Yön otukset, ihmisetkin, alkavat antaa tilaa päivälle. Aurinko nousee tunnin kuluttua. Pian kadut täyttyvät elämästä ja äänistä, mutta vielä on tyyntä.

Istuessani unen ja yön sylissä kaikki on kaunista. Vain kuu paistaa pilvien välistä. Täällä kaikki tuntuu tutummalta, vaikka olenkin kaukana kotoa Suomesta. Aivan kuin olisin aina elänyt täällä.

Unettomuuden euforia ja surrealistinen optimismi alkavat vaikuttaa. Sanon itselleni: ”Voin jatkaa suoraan uuteen päivään. Pärjään kyllä. Istu tässä vain ja katso auringonnousua.”

Onneksi tiedän nykyään paremmin. Yritän nukkua tunnin, sen jälkeen on palattava sairaalalle. Siihen mennessä siellä on maailmallinen tuskaa ja ongelmia taas ratkottavana.

Burundi

Burundi päivisin

Lue, miltä tuntuu, kun potilas pelastuu lähes varmalta kuolemalta.

© Evrard Ngendakumana

Viime yönä minut kutsuttiin jälleen sairaalaan kirurgin kanssa. Mies oli saanut vakavan vamman vatsaansa ja vuoti verta vatsansisäisesti.

Kun saavuimme sairaalaan, hän oli jo shokissa. Hänellä oli jo haava päässä ja luultavasti aivoruhje sekä ikävä avomurtuma oikeassa jalassa.

Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut, koska kukaan ei olut paikalla onnettomuuden sattuessa, eikä potilas kyennyt kertomaan mitään.

Meillä ei ollut aikaa hukattavana, joten siirsimme hänet leikkaussaliin ja aloitimme nopeasti anestesian ja operaation. Kirurgi suoritti vatsaontelon tutkimusleikkauksen, jossa löysimme heti yli kaksi litraa verta vatsaontelosta. Maksassa oli repeämä, joka ei kuitenkaan vuotanut enää aktiivisesti. Koska mitään muutakaan aktiivista vuotokohtaa ei löytynyt, emme voineet tehdä paljoa enempää.

Joidenkin veriyksiköiden jälkeen hänen tilansa oli tarpeeksi vakaa, jotta hänet voitiin siirtää heräämöön toipumaan.

Verenvuoto alkoi kuitenkin uudestaan.

Muutaman tunnin aikana hänen verenpaineensa romahti taas ja hemoglobiini laski vauhdilla, joten meillä
ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirtää hänet takaisin leikkaussaliin. Leikkauksessa löysimme jälleen valtavan määrän verta vatsaontelosta.

Hänen tilansa heikkeni edelleen. Hän vuosi todennäköisesti paikasta, jota emme olleet onnistuneet paikallistamaan. Ja mikä vielä pahempaa, meillä oli vaikeuksia löytää hänelle verta.

Onneksi laboratorio onnistui lopulta löytämään lisää veriyksikköjä, jotka annoimme hänelle nopeasti. Lopulta sitkeä kirurgi löysi myös vuotokohdan varsin epätavallisesta paikasta: pikkulantiosta. Pieni valtimo oli alkanut vuotaa, kun verenpaine oli normalisoitunut verensiirtojen jälkeen.

Hankalasta paikasta huolimatta kirurgi onnistui tyrehdyttämään verenvuodon ja jälleen kerran potilaan tila alkoi vakiintua.

Varmuuden vuoksi kirurgi vielä pakkasi vatsaontelon steriileillä taitoksilla maksan ympäriltä, jotta vuoto ei alkaisi uudestaan. Taitokset poistettaisiin seuraavassa leikkauksessa, kun potilaan tila olisi vakaa – toivottavasti.

Kaikkien yllätykseksi hän virkosi nukutuksesta nopeasti, vaikka hän oli menettänyt niin paljon verta, joka oli korvattu verisiirroilla. Myöhemmin samana päivänä pystyimme jo siirtämään hänet teho-osastolle tarkkailtavaksi.

Ongelmat eivät kuitenkaan olleet ohi.

Seuraavina päivinä olimme huolissamme hänen kohonneiden munuaisarvojensa ja kaliumtason vuoksi, mitkä luultavimmin johtuivat juuri valtavasta veren menetyksestä ja useista verensiirroista. Hänen sydämensä löi edelleen tiheästi ja hän hengitti raskaasti.

Hän ei kuitenkaan vuotanut enää verta.

Muutaman päivän jälkeen veimme hänet uudestaan leikkaussaliin, tarkistaaksemme tilanteen, eikä hän enää vuotanut vatsaontelonsisäisesti. Pystyimme poistamaan taitokset maksan ympäriltä ja sulkemaan haavan kokonaan. Saimme myös murtuneen jalan korjattua samalla nukutuksella.

Minua edelleen ihmetyttää, että potilas selvisi tästä – lähes varmasta kuolemantuomiosta. Se on melkoinen ihme.

Olen todella kiitollinen saatuani työskennellä niin pätevien ihmisten kanssa, jotka eivät olleet valmiita luovuttamaan potilaan suhteen epätoivoisellakaan hetkellä, vaan sen sijaan päättäväisesti jatkoivat työtään. Tätä on yhteistyö hedelmällisimmillään.

Seuraavina päivänä todistimme, kuinka hän toipui hiljalleen ja viikkoa myöhemmin pystyimme siirtämään hänet osastolle jatkamaan toipumista.

Saimme potilaaksi miehen, joka oli jäänyt auton alle. Hän oli saapuessaan shokissa, hänen sykkeensä oli korkea ja hänen raajansa olivat kylmät.

Miehellä oli lantion alueella syviä haavoja, jotka vuotivat runsaasti verta. Kirurgit epäilivät sisäistä verenvuotoa, ja hänet oli leikattava välittömästi. Ennen siirtoa leikkaussaliin teimme röntgentutkimuksen, joka paljasti ilmarinnan oikealla puolella ja säpäleiksi murtuneen lantion.

Tilanne näytti todella huonolta. Bujumburassa olimme kuitenkin hänen ainoa toivonsa.

Olimme aloittaneet nesteytyksen ja verensiirron teho-osastolla, mutta potilaan tilanne ei ollut juuri muuttunut ennen leikkaussaliin siirtämistä. Kirurgi asetti pleuradreenin, jolla poistetaan verta ja nestettä keuhkoista, minkä jälkeen olimme valmiita aloittamaan nukutuksen ja leikkauksen.

Kirurgit paikkasivat revenneen lonkkalaskimon sillä aikaa, kun annoimme potilaalle kaikki mahdolliset veri- ja lääketuotteet, joita meillä oli saatavilla. Mikään ei tuntunut auttavan, eikä meillä ollut mitään keinoa vakauttaa säpäleinä olevaa lantiota. Hänen sydämensä löi edelleen tiheästi, verenpaine oli matalalla ja lähes koko keho kylmä. Ponnisteluistamme huolimatta hän vuoti verta edelleen lähes kaikkialta.

Ei ollut mitään keinoa pelastaa häntä, täällä, näillä resursseilla. Kirurgit sulkivat haavat ja viimeistelivät leikkauksen. Vain hetki sen jälkeen näimme potilaan ottavan viimeiset hengenvetonsa. Sydän pysähtyi. Tiesimme, ettei elvyttämisestä olisi hyötyä. Hän oli poissa, ja meidän oli vain annettava hänen mennä.

On mahdotonta kuvata, miltä sen jälkeen tuntui. Millaista on, kun joku kuolee käsiisi? Vihaa, itsesyytöksiä, surua ja avuttomuutta. Suomen kaltaisissa oloissa huippulaitteilla ja melkein rajattomilla resursseilla meillä olisi ollut edes hieman paremmat mahdollisuudet. Mutta ei täällä.

Mutta emmekö me täälläkin ole ihmisiä? Emmekö ansaitse elää täällä samoin kuin muualla? Emmekö ansaitse selvitä?

Vuodamme verta samalla tavalla, mutta emme kuole samalla tavalla. Osalla meistä on paljon enemmän mahdollisuuksia. Silti jälkeemme jättämät läheiset surevat samoin, he surevat menetettyä elämää. Mies, vaimo, äiti, isä, lapsi – menetetty ihminen.

Anna tämän ajatuksen upota. Sieltä pohjalta löydät minut.

Burundi

Kaikki tarinat eivät pääty samalla tavalla

Kun pienet palovammapotilaat toipuvat, kyseessä on onnellinen loppu. Lue Kariantin edellinen blogi Burundista.

© Evrard Ngendakumana