Mitä merkitsee tehdä sen minkä voi, tehdä parhaansa? Kun nuori ihminen lähtee opiskelemaan lääketiedettä tullakseen lopulta lääkäriksi hän ei tiedä, mihin ryhtyy. Minä en ainakaan tiennyt. En tiennyt, että ammatti kasvaisi minuun ja tulisi osaksi minua tai että minä tulisin osaksi sitä. Vähitellen näin kuitenkin kävi, enkä oikein edes huomannut sitä.

Nyt olen lääkäri, ja kun työminäni on ”päällä” se tarkoittaa, että kaikki tapahtuu potilaan etua ajatellen. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei aina ole. Lääkärit ilman rajoja järjestön projektissa yksinomaan potilaan edun ajatteleminen voi tarkoittaa, ettei ota huomioon epäluuloisia sukulaisia, projektin kokonaisuutta tai epämukavia työoloja. Olen kuitenkin oppinut, että kun pitää kiinni tästä yksinkertaisesta säännöstä, voi toimia lääkärinä tehokkaasti ja humaanisti missä tahansa olosuhteissa.

Seurasin kultaista sääntöäni edellisessä blogimerkinnässäni mainitsemani vanhan miehen kohdalla. Intra-abdominaalikatastrofi oli huonoennusteinen, mutta yksinkertaista ohjenuoraani seuraten loppu sujui luonnostaan. Leikkauksen jälkeen en voinut muuta kuin antaa potilaalleni riittävästi kipulääkettä ja tiputtaa häneen nestettä.

Hämmästyksekseni mies toipui. Suoraan sanottuna hänestä tuli muutamassa päivässä aikamoinen riesa. Hän alkoi syödä mutta valitti vatsan turvotusta, kipua ja pahoinvointia. Hänellä oli aina jotakin huomautettavaa kun tulimme aamukierrolla hänen kohdalleen. Tämä tarkoitti, että hänellä meni loistavasti! Yritin selittää kärsivällisesti:

”Kävitte lähellä kuolemaa ja selvisitte juuri ja juuri. Ohutsuolestanne on jäljellä vain kolmannes, ja elimistöllä menee aikaa tottua uuteen tilanteeseen.”

Olimme tyytyväisiä, minä ainakin suorastaan onnellinen.

Kiitin iltarukouksessani, että tein leikkaussalissa oikean päätöksen. Se ei ollut mitenkään itsestään selvää; minusta tilanne oli vaikuttanut toivottomalta. Luulen, että oikea päätös syntyi pitkälti leikkaussalitiimin ansiosta. Kun minä valittelin tilanteen vaikeutta, he kannustivat ja rohkaisivat minua kaikesta huolimatta yrittämään. Tehdäkseen parhaansa ihminen tarvitsee usein toisten kannustusta, luottamusta ja joskus myös neuvoja.

Kokemukseni kolmesta tähänastisesta Lääkärit ilman rajoja järjestön työjaksosta on, että resurssit, sekä inhimilliset että materiaaliset, ovat aina huomattavasti rajatummat kuin mihin olen Suomessa tottunut. Tämä täytyy vain hyväksyä.

Tähän liittyen Ad Dahin komennuksen hankalimmalla potilastapauksellani on myös vähemmän rohkaiseva puoli. 70-vuotiaan miespotilaamme sairaus oli ohutsuolta ruokkivan valtimon veritulppa, jonka vuoksi suuri osa suolta oli joutunut kuolioon. Veritulpan syy ei ollut selvillä, eikä meillä ollut mahdollisuuksia tutkia asiaa enempää.

Tällaisessa tilanteessa potilas tarvitsee jonkin aikaa veritulppia ehkäisevää lääkitystä. Valintani oli pistoksena annettava lääkitys. Koska potilas asui kaukana, eikä hänellä ollut jääkaappia eikä juuri lainkaan rahaa, lääkitys voitiin järjestää vain lyhyeksi aikaa siten, että hän asui sukulaisensa luona ja kävi päivittäin sairaalassa saamassa pistoksen. Jo tämä oli huomattava poikkeama siitä, mihin paikalliset resurssit tavallisesti yltävät.

Nyt olen palannut kotiin Jemenistä ja nautin Suomen kesästä, joka on minusta maailman parasta (lapsuusmuistoilla on varmasti osuutta asiaan). Tiedän jo, mikä on seuraava projektini. Ensi syksynä palaan taas Jemeniin. En melkein malta odottaa sitä! Yksi parhaista asioista Lääkärit ilman rajoja järjestössä on, että jokaisessa projektissa oppii uusia asioita maailmasta ja meistä ihmisistä. Jokaisen komennuksen jälkeen on myös pikkuisen hyödyllisempi seuraavaa reissua varten.

Jemen

“Kyseessä ei ollutkaan umpilisäkkeen tulehdus vaan veritulppa ohutsuolta ravitsevassa päävaltimossa.”

Lue Heidin aiemmasta blogista, miten potilaan tilanne selvisi.

© Yksityinen

Jo Jemeniin pääseminen oli mutkikasta.

Viisumin hankkiminen oli vaikeaa ja kesti kauan. Kun lopulta pääsin matkaan reissu Vesivehmaalta Ad Dahiin kesti melkein viikon. Lensin ensin Geneveen, jossa oli ihana kevät ja magnolioiden kukinta oli juuri alkanut. Siellä sain tietoa Jemenin olosuhteista ja kulttuurista ja lisäksi ehdin tutustua kauniiseen kaupunkiin. Genevessä on esimerkiksi Mon Repos’n puisto, josta lauletaan iskelmässäkin.*

Matka jatkui sitten Djiboutiin, missä tutustuin ensimmäiseen jemeniläiseen ystävääni. Hän on naislääkäri kuten minäkin ja haluaa opiskella kirurgiksi voidakseen siten auttaa oman maansa avuntarvitsijoita. Vaikka sainkin opastusta kulttuuriin Genevessä, minusta oli rauhoittavaa saada ystävä rinnalleni laskeutuessani itselleni aivan uuden maan kamaralle. Ystäväni näytti, miten hijab kuuluu laittaa oikeaoppisesti ja hän oli muutenkin antanut minulle käyttäytymisopastusta.

Vaikka sainkin opastusta kulttuuriin Genevessä, minusta oli rauhoittavaa saada ystävä rinnalleni laskeutuessani itselleni aivan uuden maan kamaralle.

Aloin jo lentokentällä käsittää, mitä kuuluisa Jemeniläinen kohteliaisuus on. Omaisuuteni tutkittiin tarkasti ja lopulta kamerani takavarikoitiin (saan sen takaisin kotimatkalla), mutta kaikki tapahtui ystävällisesti ja rauhallisesti.

Lentokentältä päästyämme suuntasimme majoitukseemme Sanaassa ja seuraavana iltapäivänä ajettuamme viisi tuntia pölyisiä ja kiemuraisia vuoristoteitä saavuin Ad Dahin maaseutusairaalaan, joka on uusi Lääkärit ilman rajoja -järjestön projekti.

Koska projekti on uusi, rutiinit, kuten osastokierrokset ja kokoukset, eivät vielä ole asettuneet täysin päiväjärjestykseen. Leikkausryhmän keskeinen tehtävä onkin rakentaa uusia ja säilyttää jo olemassa olevia käytäntöjä. Myös monia tärkeitä leikkausvälineitä puuttuu vielä, ja velvollisuuksiimme kuuluu jouduttaa niiden hankkimista. Onneksi paikallinen henkilökunta on ammattimaista ja haluaa tehdä parhaansa potilaiden hyväksi.

Ad Dahi on maaseutuyhteisö, jossa sana kulkee nopeasti asukkaiden keskuudessa. Pian alettuani työskennellä täällä kuulin jäätelönmyyjän kadulla sairaalan ulkopuolella huikkaavan: ”Jäätelöä tohtorille?”

Koska sairaala on niin uusi, paikalliset eivät kuitenkaan vielä tiedä, onko meistä mihinkään. On aivan luonnollista ja jopa järkevää olla hieman huolissaan, kun uskoo oman tai läheisensä terveyden ja elämän ventovieraiden käsiin. Siksi on tärkeää, ettei toimintatavoistamme, tavoitteistamme tai ammattimaisuudestamme levitetä väärää tietoa kaupungilla.

Mitä sitten voimme tehdä estääksemme tämän? Emme juuri mitään. Ainoastaan hoitaa työmme, olla avoimia ja valmiita selittämään kaikki ratkaisumme potilaille ja heidän omaisilleen. Eli toimia kutakuinkin samoin, kuin Suomessakin.

Odottamaton diagnoosi

Edellä mainitut pohdinnat saivat minut hieman huolestumaan pari päivää sitten, kun huomasin leikkauksen aloitettuani, että kyseessä ei ollutkaan umpilisäkkeen tulehdus vaan veritulppa ohutsuolta ravitsevassa päävaltimossa. Mitä tehdä? Päätin poistaa suurimman osan huonokuntoisesta ohutsuolesta ja jättää vain sen verran jäljelle kuin potilas välttämättä tarvitsee elääkseen, jos selviää leikkauksen jälkeisistä päivistä.

Pidin selviytymistä hyvin epätodennäköisenä, koska suurin osa jättämästäni ohutsuolesta näytti sekin huonokuntoiselta. Olin huolissani 70-vuotiaan potilaan lisäksi myös projektista. Kun potilas vietiin leikkaussaliin, omaiset eivät odottaneet mitään näin vakavaa. Jos potilas ei selväisi, mitä he ajattelisivat meistä?

Myöhemmin illalla teho-osastolla vaihdoin lievemmät kipulääkkeet morfiiniin, jota annetaan tavallisesti vain kuolemansairaille potilaille. Ajattelin, että kivunlievitys oli paras ja mahdollisesti ainoa asia, mitä voisimme hänelle tarjota. Sitten lähdin majoitukseen yöksi ja seuraavana aamuna palasin uteliaana ja jännittyneenä potilaan vuoteen äärelle.

Löysin hänet yllättävän hyväntuulisena ja hyväkuntoisena, ja sama on jatkunut tähän asti eli toiseen leikkauksenjälkeiseen päivään. Hänen verenpaineensa ja sykkeensä ovat normaalit, hänellä ei ole kuumetta, ja hemoglobiini on suunnilleen normaali. Huomenna alamme antaa hänelle pieniä määriä kiinteää ruokaa.

Kun tilanne näytti pahalta leikkaussalissa, paikallinen henkilökunta sanoi:

”Insha’allah hän selviää. Me olemme muslimeita ja luotamme Jumalaan.”

”Niin minäkin”, vastasin, ”tämän jälkeen voimme vain rukoilla.”

Saa nähdä, ainakin olemme tehneet voitavamme.

Jemen

Haluatko tietää, mitä potilaalle kävi?

Lue Heidin seuraava blogi Jemenistä.

*Korjaus: Annikki Tähti laulaa iskelmässään Viipurissa olevasta puistosta.