Lääkärit Ilman Rajoja vaatii Brasilian viranomaisia tunnustamaan kriisin vakavuuden ja aloittamaan toimia, joilla estetään tarpeettomien kuolemien jatkuminen.

Maailmanlaajuisesti 11 % vahvistetuista koronavirustartunnoista todettiin viime viikolla Brasiliassa, mutta maan osuus kuolemantapauksista oli jopa yli 26 %.

Huhtikuun 8. päivänä yhden vuorokauden sisään raportoitiin jopa 4 249 COVID-19-taudin aiheuttamaa kuolemaa ja 86 652 tartuntaa. Nämä valtavat luvut ovat selkeä esimerkki viranomaisten epäonnistumisesta kriisin hoidossa. Viranomaiset eivät ole kyenneet suojelemaan brasilialaisia taudilta.

“Kansanterveyteen liittyvistä toimista on tullut Brasiliassa poliittinen taistelukenttä,” sanoo lääkäri Christos Christou, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön kansainvälinen presidentti. ”Tämän seurauksena tieteeseen perustuvat päätökset mielletään ennemmin poliittisiksi mielipiteiksi sen sijaan, että ne nähtäisiin keinona suojella yksilöitä ja yhteisöjä COVID-19-taudilta.”

“Liittovaltion halitus on lähes kokonaan kieltäytynyt omaksumaan tieteeseen perustuvia, kattavia kansanterveysohjeistuksia. Brasilian sairaanhoitohenkilöstön tehtäväksi on jäänyt hoitaa kaikista sairaimpia teho-osastoilla ja improvisoida ratkaisuja, kun sairaalasängyt loppuvat kesken,” jatkaa Christou. ”Tämä on lähestulkoon kaatanut koko terveydenhuoltojärjestelmän.”

“Brasilian koronatoimien pitää alkaa yhteisöissä, eikä teho-osastolla,” sanoo Meinie Nicolai, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöstä. ”Hoitovälineiden, kuten hapen, rauhoittavien lääkkeiden ja suojavarusteiden, tulee olla saatavilla siellä, missä niitä tarvitaan. Sen lisäksi maskien käyttöä, turvavälejä, hygieniatoimenpiteitä ja liikkumisrajoituksia pitää edistää ja soveltaa yhteisöissä paikallisen epidemiatilanteen mukaisesti.”

Haasteiden taustalla monenlaisia tekijöitä

Brasiliassa on yhteensä 27 osavaltiota, ja viime viikolla jopa 21 osavaltion pääkaupungin teho-osastot olivat täynnä. Sairaaloissa on maanlaajuista puutetta vakavasti sairastuneiden potilaiden hoidossa käytetystä hapesta ja rauhoittavista lääkkeistä, joita käytetään intuboimisen yhteydessä.

Työntekijämme ovat nähneet, kuinka sellaiset potilaat, jotka olisivat muuten saattaneet selvitä, ovat jääneet ilman oikeanlaista hoitoa.

“Työntekijämme kohtasivat alkuvuodesta Amazonasin alueella koronaviruksen aiheuttamaa tuhoa, ja nyt tästä on tullut uusi todellisuus valtaosassa Brasiliaa,” sanoo Pierre Van Heddegem, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön COVID-19-projektin hätäkoordinaattori Brasiliassa.

”Yhteistyön ja suunnitelmallisuuden puute liittovaltion ja paikallistoimijoiden välillä on johtanut kuolemantapauksiin.”

“Sen lisäksi, että potilaat kuolevat ilman mahdollisuutta saada hoitoa, sairaanhoitohenkilöstö on uupunutta ja kärsii vakavista psykologisista ja emotionaalisista traumoista työolosuhteidensa takia,” sanoo Van Heddegem.

Haasteita pahentaa entisestään pula paikallisista terveydenhuoltoalan ammattilaisista. Tästäkin huolimatta ulkomaiset työntekijät – ja jopa brasilialaiset, joilla on ulkomailla suoritettu tutkinto – eivät saa työskennellä Brasiliassa.

Yhteisöissä leviävä valtava disinformaation määrä ruokkii entisestään tartuntojen ja kuolemien määrää. Maskeja, turvavälejä ja liikkumisrajoituksia vieroksutaan ja politisoidaan.

Poliitikot mainostavat malarialääke hydroksiklorokiinia ja loislääke ivermektiinia eräänlaisena ihmelääkkeenä koronapandemiaan, ja lääkärit määräävät niitä sekä sairauden ehkäisyyn että sen hoitoon.

Tilannetta ei lainkaan helpota Brasilian hidas rokotustahti. Maa, joka rokotti aikoinaan 92 miljoona ihmistä sikainfluenssaa vastaan vain kolmessa kuukaudessa vuonna 2009, on onnistunut rokottamaan vasta 11 % kansalaisistaan yhdellä rokoteannoksella.

Tämä uhkaa miljoonia henkiä niin Brasilian sisällä kuin sen ulkopuolellakin, sillä maan sisällä leviää tällä hetkellä jopa yli 90 koronavirusmuunnosta.

“Brasilian viranomaiset ovat seuranneet, kun koronavirus on levinnyt maassa holtittomasti kuluneen vuoden aikana,” sanoo Christou.

”Kieltäytyminen tieteeseen perustuvista terveystoimista on ajanut aivan liian monen hautaan etuajassa. Brasilian toiminta tarvitsee nyt kiireellisesti tieteeseen perustuvan ja hyvin koordinoidun uuden alun, jotta tarpeettomat kuolemat ja terveydenhuoltojärjestelmän täystuho voidaan välttää.”

Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön koronaviruksenvastainen työ alkoi Brasiliassa huhtikuussa 2020 asunnottomille tarjottavilla palveluilla São Paulossa. Sittemmin työntekijämme ovat toimineet kahdeksassa Brasilian osavaltiossa ja tukeneet yli 50 terveydenhoitolaitosta keskittyen erityisesti haavoittuvammassa asemassa olevien auttamiseen. Pandemian edetessä olemme laajentaneet toimintaamme tukeaksemme terveydenhoitojärjestelmiä, joilla ei ole kapasiteettia tarjota hoitoa valtavalle määrälle brasilialaisia koronapotilaita.

Uuden koronaviruksen aiheuttama COVID-19-tauti

Lue lisää koronaviruksen vastaisesta työstämme!

Lue lisää

© Joffrey Monnier

Libya ei ole turvallinen maa. Viesti on monille tuttu, ja se on myös osoitettu todeksi kerta toisensa jälkeen. Siltikään moni ei ymmärrä, mitä sillä todellisuudessa tarkoitetaan.

Joulun aikoihin Lääkärit Ilman Rajoja sai puhelinsoiton: Tripolin yliopistollisen sairaalan päivystykseen oli tuotu paperiton nainen, jota lääkärit eivät suostuneet hoitamaan. Haimme naisen ja siirsimme hänet tehohoitoon lähes välittömästi. Hänen tilansa oli vakava. Hän tarvitsi dialyysia, mutta klinikallamme ei ollut dialyysilaitetta, eikä hoidon saaminen ollut mahdollista sairaalassakaan. Hän kuoli muutaman päivän päästä. Emme koskaan saaneet selville, kuka hän oli tai mistä hän oli kotoisin. Emme pystyneet edes soittamaan hänen perheelleen kertoakseen, että hän oli menehtynyt.

Suurimmalla osalla Libyan pakolaisista ja siirtolaisista ei ole oikeuksia. He eivät voi elää normaalia elämää. Jos he joutuvat rikoksen uhriksi, he eivät voi puhua poliisille ilman pelkoa pidätetyksi tulemisesta. Jos työnantaja jättää palkan maksamatta, mitään ei ole tehtävissä. Ulkona kävellessä saattaa joutua kiinniotetuksi ja kuljetetuksi pidätyskeskukseen.

Hasan ja Omar – nuorten tarinat koskettivat

TAPASIN Libyassa 17-vuotiaan Hasanin. Hänen silmissään näkyi surua, mutta hän tuijotti jalkojaan, eikä halunnut näyttää ahdinkoaan.

”Olen matkustanut monissa paikoissa Afrikassa, mutta en ole koskaan nähnyt valkoisen miehen tulevan kohdelluksi samalla tavalla kuin valkoiset ihmiset Libyassa kohtelevat meitä mustia ihmisiä. Syömme lattialla – samalla lattialla, jolla nukumme ja samassa huoneessa, jossa käymme vessassa. Se on ällöttävää. Minkälainen ihminen pakottaa toisen elämään näin?”

Hasanin kädet ovat työn jäljiltä niin kuivat, että iho kuoriutuu irti. Hän tuli Libyaan töihin, jotta voisi lähettää rahaa kotiin perheelleen. Viimeisen vuoden aikana moni työnantaja on kuitenkin jättänyt palkat maksamatta. Hänen asuinpaikkansa on turvaton, ja Hasan nukkuukin täysin pukeissaan, koska saattaa tulla ryöstetyksi yön aikana.

TÄMÄNKALTAISET tarinat ovat yleisiä niissä Tripolin kaupunginosissa, joissa pakolaiset ja siirtolaiset elävät. Rikollisjengit ja miliisit kohdistavat toimintaansa juuri näihin yhteisöihin. Varastettavaa ei juurikaan ole, mutta pahimmassa tapauksessa henkensä voi menettää jopa puhelimen takia. Pelko on tunteista yleisimpiä.

TÄÄLLÄ tapasin myös Osmanin. Hän on nuori poika, jolla on leveä hymy. Hän pakeni Somaliasta sodan takia ja päätti matkustaa Eurooppaan.

Sinä yönä, kun hän oli nousemassa huteran veneen kyytiin Tripolissa, poliisit tekivät ratsian ihmissalakuljettajan taloon. He jahtasivat Osmania, ja hän putosi yhden kerroksen korkeudesta. Sen jälkeen kävely on ollut vaikeaa. Hän on jumissa sortumaisillaan olevassa rakennuksessa sijaitsevassa pienessä ja pimeässä huoneessa, joka näyttää enemmänkin luolalta.

”Kun ryöstäjät tulevat, kaikki juoksevat karkuun. Mutta minä en voi, joten piiloudun peittojen alle ja toivon, ettei minua löydetä.”

Kuten monet muutkin, Hasan ja Osman päättivät yrittää Välimeren yli Eurooppaan. He joutuivat Libyan rannikkovartioston pysäyttämiksi, kuten 15 000 muutakin ihmistä vuosien 2020 ja 2021 aikana. Heidät palautettiin Libyaan, missä monet heistä suljettiin pidätyskeskuksiin.

KUN vierailin ensimmäistä kertaa pidätyskeskuksessa Tripolissa, näin jotain tuttua. Seinällä oli Italian kansainvälisen yhteistyön viraston tarra, joka mainosti, että Italia oli rahoittanut keskusta osana kestävän maahanmuuton ohjelmaansa. Minua hävetti ajatella, että veronmaksajana rahojani päätyi tänne.

Menin yhdessä lääkintatiimimme kanssa pääselliin, jossa annoimme vangituille ihmisille runsaskalorista Plumpy’Nut-pähkinätahnaa, jota annamme yleensä lähinnä aliravituille lapsille. Pidätyskeskuksissa sitä jaetaan aikuisille, koska he eivät saa riittävästi ruokaa. Työntekijämme ovat todistaneet Tripolissa vakaviakin aliravitsemustapauksia, ja toivomme, että pähkinätahnan avulla voimme helpottaa tilannetta.

PIDÄTETYT kyykkivät pitkissä riveissä, kantapäät irti maasta ja selät kaarella. Silmät katsovat maata. Edessäni on noin 150 ihmistä, mutta he mahtuvat pieneen tilaan. Olen kuullut jonkun joskus sanovan, että on poliittinen ele katsoa siirtolaista silmiin, koska se palauttaa heille heidän ihmisyytensä. Tuona hetkenä ymmärsin, että tämä oli totta.

Moni, joille puhuin, oli menettänyt kaiken toivon. He kulkivat noidankehässä ilman ratkaisuja, valintoja tai vaihtoehtoja. He eivät voineet palata kotiin, he eivät voineet jäädä näihin olosuhteisiin pidätyskeskukseen, he eivät voineet jäädä Libyaan, eivätkä he voineet päästä Eurooppaan. He olivat yrittäneet, mutta matka oli keskeytetty joka kerta.

TAPASIN joukon ihmisiä, jotka olivat selviytyneet haaksirikosta. Keskustelin miehen kanssa, joka menetti onnettomuusyönä veljensä. ”Voitko vedota vartijoihin, jotta he antaisivat minun soittaa äidilleni?” hän aneli. ”Hän varmasti ajattelee, että minäkin olen kuollut. Äitini täytyy tietää, että minä selvisin.”

Me emme saa tottua Libyan tilanteeseen

Libyassa työskentelemieni kuukausien aikana pohdin jatkuvasti samoja kysymyksiä: Miksi ihmiset eivät ymmärrä, mitä Libyassa tapahtuu? Ajattelemmeko, että Libya on liian kaukana ja ettei siellä tapahtuvat asiat kosketa meitä? Ovatko kärsivät ihmiset meidän silmissämme liian vieraita?

Jo jonkin aikaa olen kuullut puhetta siitä, että ihmiset eivät enää jaksa kuunnella tarinoita Libyasta. Sitä sanotaan myötätuntouupumukseksi. Tällaista uupumista et kuitenkaan löydä meidän työntekijöistämme, jotka ovat käyneet jo vuosien ajan päivittäin Tripolin pidätyskeskuksissa ja yhteisöissä huolehtimassa siitä, että ihmiset saavat hoitoa. Joka päivä he todistavat pakolaisten ja siirtolaisten kärsimystä, hyväksikäyttöä, turvattomuutta ja pulaa terveydenhuollosta.

Yhtenä rankimmista päivistä kollegani liikuttui, eikä pystynyt peittämään kyyneliään. Hän pyyteli anteeksi ja selitti, ettei tilanteeseen voi koskaan oikeastaan tottua. Hyvä näin: meidän ei pitäisikään tottua tähän.

Bianca Benvenuti, Libyan alueen vaikuttamispäällikkö, Lääkärit Ilman Rajoja

Pakolaiset ja siirtolaiset

Lue, kuinka Lääkärit Ilman Rajoja auttaa pakolaisia ja siirtolaisia ympäri maailmaa.

Lue lisää

© Kevin McElvaney

Syyrian sota sai alkunsa vuonna 2011. Paikallisista protesteista alkaneet levottomuudet eskaloituivat muutamassa vuodessa täyteen sotaan, mikä puolestaan johti edelleen käynnissä olevaan humanitaariseen kriisiin. Jopa 12 miljoonaa syyrialaista – noin puolet Syyrian väestöstä ennen sotaa – on joutunut pakenemaan taisteluita ja jättämään kotinsa. Koronapandemia on heikentänyt entisestään työllisyyttä, ja jopa 12,4 miljoonan syyrialaisen ruokaturva on uhattuna.

Sodan käänteet ovat tulleet tutuksi uutisotsikoiden kautta. Piiritykset, pommitukset, pakolaiset ja väkivaltaisuudet kertovat kuitenkin vain tapahtumista, eikä ihmisistä konfliktin keskellä.

Kuulimme viiden syyrialaisen tarinoita pakenemisesta, sodasta ja selviytymisestä. Nyt on heidän vuoronsa kertoa, miltä sota näyttää tavallisen syyrialaisen silmin.

Tarek Baderkhan, toimittaja, Homs

Tarek syntyi Homsin kaupungissa Syyriassa 29 vuotta sitten. Hän osallistui vuonna 2011 alkaneisiin protesteihin ja joutui hallitusmielisten joukkojen kiinniottamaksi ja kiduttamaksi. Myöhemmin hän todisti, kuinka hänen kotikaupunkiaan pommitettiin ja piiritettiin.

Kun Syyrian armeija lopulta valtasi Tarekin kotikaupungin, hän onnistui pakenemaan. Heikossa kunnossa oleva mies evakuoitiin bussilla maaseudulle kaupungin pohjoispuolella. Hän painoi vain 45 kiloa, ja hänen kroppansa oli täynnä sirpalevammoja.

Slide 1

Kiinniotettu ja pommitettu

Toimittaja Tarek Baderkhan selvisi niin kidutuksesta kuin kotikaupunkiinsa kohdistuneesta hyökkäyksestäkin.

Katso video

Khalaf Al Malla, opettaja

Nelikymppinen Khalaf työskenteli Raqqassa liikunnanopettajana. Varhain eräänä syyskuisena aamuna 2014 mustiin pukeutuneet ISISin taistelijat saapuivat Khalafin kotiin pidättääkseen hänet. Hän pakeni paljain jaloin pyjamassaan.

Slide 1

ISISin taistelijat ovella

Khalaf pakeni varhain aamulla läpi kaupungin pelkkä pyjama päällä.

Katso video

Imad Youssef, eläkeläinen

Ennen sotaa Ghoutasta kotoisin oleva Imad työskenteli rakennustyöntekijänä. Nykyisin 55-vuotias on monen muun syyrialaisen tavoin työtön ja asuu lähellä Idlibiä.

Imad, joka oli traumatisoitunut vuoden 1982 tapahtuneen Haman joukkomurhasta, päätti lähteä mukaan protesteihin maaliskuussa 2011. Kerratessaan sodan tapahtumia hän palaa mielessään elokuiseen yöhön vuonna 2013, kun tuhansia ihmisiä kuoli hänen kotikaupunkiinsa Ghoutaan kohdistuneessa kemiallisessa iskussa.

Slide 1

Kemiallinen isku

Imad näki, kuinka tuhannet uhrit tukehtuivat.

Katso video

Abu Alaa, kansalaisjournalisti

Tarekin tavoin myös Abu on kotoisin Homsista ja osallistui vuonna 2011 alkaneisiin protesteihin. 60-vuotias Abu pakeni perheineen ensin Ghoutaan ja sieltä Idlibiin. Hän haaveilee kuitenkin paluusta Homsiin ja kantaa edelleen mukanaan kotiavaintaan.

Slide 1

Kotiavain kulkee mukana

Abu kantaa taskussaan kotitalonsa avainta. Hän ei halua luopua siitä, vaikka pakeni kodistaan jo 10 vuotta sitten.

Katso video

Amani Al Ali, sarjakuvapiirtäjä

Amani on kotoisin Idlibin kaupungista. Idlib on oppositioin viimeisiä tukikohtia ja on siksi usein Syyrian armeijan iskujen kohteena. Amani ei kuitenkaan suostunut jättämään kotiansa edes pahimpien ilmaiskujen aikaan, koska hän halusi pysyä liikuntavammaisen äitinsä kanssa.

Naiset asuvat keskenään perheen kodissa, mutta suurin osa sukulaisista on paennut. Amani myy piirroksiaan kansainväliselle lehdistölle ja opettaa vapaa-aikanaan sisarustensa lapsia maalaamaan.

Hän toivoo usein, että vallankumous olisi alkanut jo 1980-luvulla: silloin maata oltaisiin jo jälleenrakentamassa.

Slide 1

En jätä äitiäni

Amani ei suostunut pakenemaan Syyriasta, koska liikuntavammainen äiti ei olisi voinut paeta hänen kanssaan.

Katso video

Syyria

Syyria

Syyriassa satojen tuhansien ihmisten hengen vienyt sota jatkuu. Hallitus rajoittaa avustustyöntekijöiden pääsyä apua tarvitsevien luokse. Melkein 12 miljoonaa ihmistä on joutunut lähtemään kodeistaan. Lääkärit Ilman Rajoja pyörittää tai tukee sairaaloita ja terveyskeskuksia alueilla, joille olemme saaneet neuvoteltua pääsyn. Tarjoamme myös terveyspalveluja pakolaisleireillä. Lisäksi lähetämme materiaaliapua ja etäkoulutamme hoitohenkilökuntaa alueilla, joille meillä ei ole suoraa pääsyä.…

Lue lisää

© MSF

Sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa taisteluiden vuoksi Tigrayn alueella Etiopiassa. Tigrayn sisällä suurin osa maan sisäisistä pakolaisista asuu paikallisissa yhteisöissä, mutta kymmenet tuhannet asuvat epävirallisissa keskuksissa tai piilottelevat yhä erämaassa tai vuoristossa. Lääkärit Ilman Rajoja on huolissaan satojen tuhansien ihmisten humanitaarisesta tilanteesta, koska he eivät ole saaneet lääketieteellistä hoitoa kuukausiin, ja humanitaarinen apu on ollut vähäistä.

30-vuotias Aster* istuu Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön perusterveydenhuoltoa antavan klinikan odotusalueella maan sisäisten pakolaisten leirissä Shiressä. Hän on kahdeksannella kuulla raskaana ja on tullut tarkastukseen ennen synnytystä. Hän pakeni miehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa kylästä Tigrayn länsiosasta marraskuussa, kun taistelut alkoivat, ja asuu nyt paikallisen perheen luona. Hän kertoo olevansa stressaantunut. ”En ole saanut ruoka-apua. Saamme vähän ruokaa ihmisiltä, joiden luona asumme, mutta se ei riitä”, Aster kertoo. ”Käyn joskus ulkona kerjäämässä. Jos kukaan ei anna minulle mitään, menemme nukkumaan syömättä. On vaikea olla riippuvainen muista. Minulle tulee siitä tyhjä olo. Ennen lapset söivät säännöllisesti.”

Sen jälkeen, kun taistelut alkoivat marraskuussa, kymmenet tuhannet ihmiset ovat tulleet Shireen, joka on suuri kaupunki Tigrayn luoteisosassa. Useimmat ovat kotoisin läntisestä Tigraysta. Suurin osa asuu paikallisessa yhteisössä, mutta lähes 20 000 ihmistä asuu epävirallisissa keskuksissa. He nukkuvat ahtaissa ja usein epähygieenisissä oloissa eri koulujen luokissa ja Shiren yliopiston kampuksella.

Ravitsemuskriisi uhkaa

Ihmisiä huolettaa ensisijaisesti ruuanpuute. Ruokaa on jaettu useita kertoja ja koska viime aikoina paikalle on saapunut lisää avustusjärjestöjä, määrät lisääntyvät, mutta ihmiset sanovat, että ruoka ei riitä ja jakelu on usein epäoikeudenmukaista ja jotkut saavat vähemmän kuin toiset eikä joillekin jää mitään. Kukaan ei ole virallisesti vastuussa keskuksista, ja pakolaiset nimittävät yhteisölle kotialueeltaan kotoisin olevia edustajia, jotka järjestävät jakelut ja muut asiat. Jotkut myyvät ruokalahjoituksia ostaakseen peittoja tai muita tarvitsemiaan asioita.

Lahjoitettu ruoka on tähän mennessä ollut vain vehnäsäkkejä ja öljyä ruuanlaittoon. Se tarkoittaa, että suurin osa keskuksissa olevista ihmisistä syö joka päivä pelkkää leipää. Se ei ole tarpeeksi ravitsevaa varsinkaan lapsille, odottaville äideille ja sairaille.

60-vuotias Demsas* sairastaa tyypin 2 diabetesta, johon hän on saanut hiljattain lääkkeitä Shiren sairaalasta. ”Lääkäri kehotti minua syömään monipuolisesti vuohenlihaa, maitoa ja injera-leipää, mutta minulla ei ole varaa siihen. Ennen olin teurastaja ja viljelin maata ja söin hyvin, mutta kun tulin tänne, meille annettiin pelkkää vehnää.”

Suurin osa Shiren kaupoista on nyt auki, ja markkinoilta saa ruokaa, mutta suurimmalla osalla ihmisistä ei ole varaa ostaa sitä. Virkamiehet saivat vasta hiljattain ensimmäisen palkkansa taisteluiden alkamisen jälkeen, ja edes ne, joilla on rahaa pankissa, eivät saa sitä, koska pankit ovat edelleen kiinni. Ruuan ja muiden tavaroiden hinnat ovat nousseet, ja monilla maan sisäisistä pakolaisista ei ole rahaa mukana.

Lääkärit Ilman Rajoja -järjestö arvioi keskuksissa olevien alle viisivuotiaiden lasten ravitsemustilan ja totesi, että vaikka tilanne on huolestuttava, kyseessä ei vielä ole hätätilanne. ”Havaitsimme, että aliravittujen osuus keskuksissa oli yleisesti noin 11 prosenttia. Kohtalaisen aliravitsemuksen osuus oli 9 prosenttia ja vakavan aliravitsemuksen osuus 2 prosenttia, mikä ei vielä täytä hätätilan tunnusmerkkejä. Ruuan saanti on epävakaata, ja on olemassa selvä riski, että tilanne muuttuu ravitsemuskriisiksi. Meidän on seurattava tilannetta tarkasti”, sanoo Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön tiimin vetäjä Juniper Gordon.

Ulkonaliikkumiskielto on ongelma raskaana oleville

Elinolosuhteet keskuksissa ovat vaikeat. Paikallisten koulujen entisissä luokkahuoneissa nukkuu kaikissa kymmeniä ihmisiä pöytien ja tuolien välissä. Jotkut ovat saaneet paikalliselta yhteisöltä patjoja ja peittoja, mutta monet nukkuvat paljaalla lattialla tai muovipeitteillä. Koska tilanne on edelleen turvaton, ihmisiä saapuu yhä suuria määriä. Uusilla tulijoilla ei usein ole muuta vaihtoehtoa kuin nukkua ulkona tai keskuksiin kyhätyissä suojissa. Useimmilla paenneilla on mukanaan vain vähän tavaroita, ja monilla ei ole muuta kuin päällään olevat vaatteet. Joillain on edelleen yllään vaatteet, joissa he pakenivat kodeistaan yli kolmen kuukautta sitten. Jotkut naiset kertovat joutuneensa repimään vaatteitaan saadakseen terveyssiteitä, mikä tuntuu nöyryyttävältä.

Shiren yliopiston kampuksella sadat ihmiset nukkuvat kerrossängyissä yliopiston entisissä asuntolarakennuksissa. Ne jotka eivät ole löytäneet paikkaa asuntoloista, ovat keskeneräisissä rakennuksissa kampuksella. Perheet yrittävät ylläpitää jonkinlaista yksityisyyttä latomalla tiiliä makuupaikkojensa ympärille. Vain osalla ihmisistä on patja tai sänky, useimmat nukkuvat betonilattialla. Rakennuksissa ei ole seiniä, jotka suojaisivat heitä kylmältä yöllä. Tulisijoista leviää savua kaikkialle, ja yskimistä kuuluu jatkuvasti.

Hengitystieinfektiot ovat yleisin kuolinsyy klinikoilla, joita Lääkärit Ilman Rajoja -järjestö on pitänyt maan sisäisten pakolaisten keskuksissa tammikuusta lähtien. Onko kyseessä COVID-19? Kukaan ei tiedä varmasti. Testejä ei ole saatavilla, eivätkä ihmiset voi mitenkään pitää turvavälejä ahtaissa keskuksissa, ostaa maskeja tai pestä käsiään säännöllisesti. Kaikkiin muihin ongelmiin verrattuna COVID-19 on vähäinen huolenaihe ihmisille.

Ripuli on toiseksi yleisin terveysongelma ja johtuu puhtaan juomaveden ja sanitaation puutteesta ja epähygieenisistä elinoloista. Lääkärit Ilman Rajoja on rakentanut käymälöitä esikouluun yhteen maan sisäisten pakolaisten keskukseen ja tuo vettä paikalle säännöllisesti. Tiimimme ovat myös kunnostaneet suuren vessa- ja suihkurakennuksen yliopiston kampuksella. Vesihuolto ei ole ongelma vain maan sisäisten pakolaisten keskuksissa vaan koko Shiren kaupungissa.

Elinolot ovat erityisen vaikeat raskaana oleville naisille. 26-vuotias Adiam* on paennut kylästä lähellä Humeraa ja asuu nyt yliopiston keskuksessa. Hän on kahdeksannella kuulla raskaana ja odottaa ensimmäistä lastaan.

”Vauvan synnyttäminen näissä olosuhteissa on vaikeaa, mutta olen iloinen, että olen täällä perheeni kanssa. Monet muut perheet ovat joutuneet eroon toisistaan. Haluan synnyttää sairaalassa, mutta minua huolettaa, miten käy, jos vauva syntyy yöllä ulkonaliikkumiskiellon aikana. En tiedä, miten pääsen sairaalaan silloin.”

Ihmiset eivät saa lähteä kodeistaan puoli seitsemän jälkeen illalla, ja vaikka ambulanssit saavat periaatteessa toimia, niitä ei ole saatavilla. Aiemmin sairaaloissa ei myöskään ollut henkilökuntaa pimeän jälkeen, ja potilaat jäivät yöksi yksin. Lääkärit Ilman Rajoja antaa maan sisäisten pakolaisten keskuksissa oleville odottaville äideille paketteja turvallista synnytystä varten siltä varalta, että synnytys käynnistyy pimeän aikaan.

Adonay* on terveydenhuollon ammattilainen läntisestä Tigraysta. Hän asuu yliopiston keskuksessa ja kertoo auttaneensa siellä kolmen vauvan synnytyksessä. ”Synnytykset tapahtuivat makuusaleissa naisten omissa vuoteissa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, eikä yksityisyyttä ollut lainkaan. Onneksi kaikki synnytykset sujuivat hyvin. Silloin terveyskeskukset eivät vielä olleet toiminnassa, tai niissä ei ollut henkilökuntaa. Tässä keskuksessa asuu monta terveydenhuollon ammattilaista, ja olemme pystyneet auttamaan ihmisiä ennen kuin Lääkärit Ilman Rajoja ja muut järjestöt tulivat paikalle.”

Kroonisista sairauksista kärsivät eivät saa lääkkeitä

Vaikeinta on potilailla, jotka kärsivät kroonisista sairauksista, kuten diabeteksesta tai verenpainetaudista. He eivät ole saaneet lääkkeitä kuukausiin. ”Diabetes-potilaat eivät ole saaneet insuliinia kolmeen kuukauteen. Se on hyvin vaarallista”, sanoo Juniper Gordon. ”Leireillä jotkut potilaat, joilla on tuberkuloosi tai HI-virus, eivät myöskään ole saaneet lääkitystä kuukausiin. Nyt Shiren apteekeista vastaava keskuslautakunta on toiminnassa ja yrittää saada lääkkeitä laitoksiin. Kylmäkuljetusketjun tarvitsevat lääkkeet, kuten insuliini, ovat todella haastavia. Helmikuun alkuun asti Shiressä ei ollut sähköjä, eikä sähkön saanti ole edelleenkään luotettavaa. Shiren ulkopuolella useimmilla alueilla ei edelleenkään ole sähköjä.”

Tohtori Berhane Tesfamichael on Shiren sairaalaan lääketieteellinen johtaja. Hän kertoo, että insuliininpuute vaikutti voimakkaasti moniin hänen potilaisiinsa taisteluiden alettua.
”Viisi potilasta kuoli sairaalassa insuliininpuutteen takia. Lähetimme potilaiden omaisia Adwan ja Aksumin sairaaloihin. He menivät jalan ja ottivat riksin pelastaakseen sukulaistensa hengen. Valitettavasti sielläkään ei ollut insuliinia. Ilmoitimme alueen terveysviranomaisille, mutta kuljetuksen ja turvallisuuden kanssa oli ongelmia.” Vaikka Shiren keskusapteekin varastoon saatiin hiljattain insuliinia, sen jakaminen terveydenhuollon laitoksiin ja potilaille maaseudulla ei ole vieläkään mahdollista.

Shiren sairaala palvelee yli miljoonaa ihmistä alueella. Taisteluiden alettua kaupungissa monet työntekijät jäivät pitkäksi aikaa pois töistä, koska pelkäsivät turvallisuutensa puolesta tai koska heillä ei ollut motivaatiota, kun he eivät saaneet palkkaa. Henkilökunnalla ja potilailla ei aluksi ollut lainkaan ruokaa, ja kun Lääkäri Ilman Rajoja saapui paikalle, toimitimme sairaalan keittiöön ruokaa ja siivosimme tilat, koska siivoojat eivät olleet käyneet viikkoihin. Sairaalaa ei ollut ryöstetty pahasti, mutta viime kuukausina on tehty paljon ryöstöjä yöllä, koska paikalla ei ole ollut henkilökuntaa. Lääkärit Ilman Rajoja tukee lastenosastoa, sairaalan potilaiden aliravitsemuksen hoitokeskusta ja vesi- ja jätehuoltotoimia sairaalassa.

Suurin osa työntekijöistä on palannut, ja Shiren sairaala on lähes täysin toimintakunnossa. Ongelmia on kuitenkin edelleen monia, kuten tarvikkeiden puute, sähkökatkot ja potilaiden turvallisuusongelmat varsinkin yöllä. Ensiapua lukuun ottamatta osastot eivät ole kiireisiä. Toisin kuin ennen kriisiä maaseudulta tulee sairaalaan vain vähän potilaita. Lähetejärjestelmä on romahtanut, ja monien ihmisten on mahdotonta päästä sairaalaan, koska monilla alueilla on turvatonta, ambulansseja ei ole, eikä monilla ole varaa maksaa kuljetuksesta kaupunkiin.

Seksuaaliseen väkivaltaan liittyy stigma

Tohtori Berhane on huolissaan myös siitä, että harvat seksuaalisen väkivallan uhrit hankkivat apua.
”Monet naiset on raiskattu, mutta he eivät hanki apua vaan piiloutuvat kotiin. Naiset haluavat sairaalaan, mutta kulttuuri, stigma ja sosiaaliset normit estävät heitä. Voisimme antaa jälkiehkäisyä tai ennaltaehkäisevää hoitoa, mutta ongelma on, ettemme tavoita potilaita. Tarvitsemme lisää terveysneuvontaa ja kotikäyntejä ja meidän on saatava yhteisöt toimimaan.”

Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöllä oli aluksi sama ongelma keskuksissa toimivilla klinikoilla. Työntekijämme kuulevat yhteisöltä paljon kertomuksia seksuaalisesta väkivallasta, mutta harvat naiset hakeutuvat hoitoon. Hoitoon hakeutuvien määrä on kuitenkin lisääntymässä mahdollisesti siksi, että ihmiset ovat saaneet tietää järjestön palveluista ja luottavat niihin.

Lääkärit Ilman Rajoja tarjoaa sisäisten pakolaisten keskuksissa neuvontaa ja kertoo ihmisille mielenterveyteen liittyvistä asioista. Monet ihmiset ovat hyvin traumatisoituneita kokemastaan väkivallasta, kotinsa jättämisestä, huonoista elinolosuhteista ja jouduttuaan eroon perheenjäsenistään, joiden olinpaikkaa he eivät usein tiedä.

”Meillä kaikilla on univaikeuksia”, sanoo 43-vuotias Tesfaye*, joka asuu lukion keskuksessa perheensä kanssa. ”Mietimme kaikki kotejamme, yrityksiämme ja lapsiamme, jotka eivät pääse kouluun. Vanhin tyttäreni on 14-vuotias. Hän oli luokkansa parhaita oppilaita. Nyt hän ei ole päässyt kouluun noin vuoteen. Ensin COVID-19-taudin takia ja sitten taisteluiden. Hän on hermostunut.”

Monet sisäiset pakolaiset ovat myös huolissaan tulevaisuudestaan ja siitä, pääsevätkö he joskus palaamaan koteihinsa. Heitä huolestuttaa myös, saavatko he jäädä keskuksiin.

Terveydenhuolto on romahtanut maaseudulla

Vaikka maan sisäisten pakolaisten tilanne on vaikea Shiressä, Tigrayn suurimpien kaupunkien ulkopuolella elävillä ihmisillä on vielä paljon vaikeampaa.

Birhane* on 58-vuotias maanviljelijä. Hän istuu Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön perusterveydenhuoltoa antavan klinikan odotusalueella yliopiston sisäisten pakolaisten keskuksessa. Hänellä on säänpieksämät kasvot ja perinteinen valkoinen päähuivi ja hän nojaa kumaraa kehoaan kävelykeppiin. Hän näyttää paljon vanhemmalta. Hän kertoo kävelleensä kaksi ja puoli tuntia kylästään päästäkseen hoitoon. Birhane kertoo 2 500 hengen maanviljelijäyhteisöä palvelleen terveyskeskuksen olleen suljettuna marraskuusta lähtien ja kaikkien kuuden työntekijän lähteneen. ”Kärsimme lääketieteellisen hoidon puutteesta. Meillä ei ole mitään lääkkeitä, ja kylän kaksi ambulanssia vietiin. Monet ovat sairaita. Kolme naista on kuollut synnytykseen kolmen viime kuukauden aikana”, viljelijä kertoo. ”Kylässä ei ole ruokaa. Pellot on ryöstetty tyhjiksi. Osa naisista on raiskattu. Piilottelimme metsässä kaksi kuukautta ja meitä pelottaa vieläkin.”

Lääkärit Ilman Rajoja on lähettänyt tammikuun lopusta alkaen perusterveydenhuoltoa antavia liikkuvia lääkintätiimejä Shiren pohjois-, itä- ja kaakkoispuolella oleviin kyliin ja kaupunkeihin. Tuemme myös joitakin terveydenhuollon laitoksia lääkintätarvikkeilla ja avasimme juuri tukikohdan luoteessa olevaan Sheraron kaupunkiin, mistä tuemme kaupungin vaikutusalueella olevaa maaseutua.
Suurin osa terveydenhuollon laitoksista, joissa tiimimme ovat käyneet, ei ole toimintakunnossa. Monia on hajotettu ja ryöstetty, ja useimpien laitosten työntekijät ovat lähteneet. Suurin osa ihmisistä ei ole saanut lääketieteellistä hoitoa marraskuun jälkeen.

Berhe*, joka on terveydenhuollon ammattilainen ja työskentelee Lääkärit Ilman Rajoja järjestössä, kertoo, että alueen terveydenhuoltojärjestelmä toimi hyvin ennen kuin taistelut alkoivat. Kylissä oli terveysasemia ja pienissä kaupungeissa oli terveyskeskuksia ja isoissa sairaaloita. Terveydenhuollon työntekijät kävivät yhteisöissä, ja lähetejärjestelmä ja ambulanssit toimivat. ”Nyt terveydenhuollon rakenteet on tuhottu täysin. Kun käymme maaseudulla äidit sanovat: ’Lapseni on kolme kuukautta vanha. Häntä ei ole vielä rokotettu.’ Äiti- ja lapsiterveyden tilanne on hyvin vaikea. Yhden liikkuvan klinikkamme yhteydessä kuulimme äidistä, joka kuoli synnytykseen, koska ei saanut apua ammattilaiselta. Maaseudulla ei ole enää terveydenhuollon rakenteita eikä ambulansseja.”

Koska pikkukaupunkeihin ja kyliin alkaa nyt päästä helpommin pääteitä pitkin Tigrayn pohjoisosassa, yritämme päästä erämaassa elävien ihmisten luo, Juniper Gordon sanoo.
”Heillä ei todellakaan ole pääsyä minkäänlaiseen terveydenhuoltoon. Yritämme päästä sinne ja antaa vähimmäistason terveydenhuoltoa ja nähdä, missä kunnossa he ovat. Kuulemme ihmisistä, jotka ovat olleet erämaassa kuukausia eivätkä vieläkään uskalla tulla klinikalle.”

*Nimet on muutettu.

Koronapandemialla saattaa olla katastrofaalisia seurauksia naisten ja tyttöjen terveydelle ympäri maailmaa. Erilaiset sulkutoimenpiteet, kuten matkustusrajoitukset ovat aiheuttaneet sen, että naisten on ollut vaikeampi saada seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluita. Tämä uhkaa lisätä lapsi- ja äitikuolleisuutta.

Lääkärit Ilman Rajoja on tarttunut haasteeseen. Jo vuodesta 2019 olemme jakaneet pitkävaikutteista ehkäisyvalmistetta, Sayana Pressia, osana neljää eri projektia Kongon demokraattisessa tasavallassa. Pistoksena annettavan ehkäisyvalmisteen vaikutus kestää kolme kuukautta. Oikein käytettynä sen ehkäisyteho on 99%.

Aluksi pistokset haettiin aina terveyskeskuksista. Kun liikkumisrajoitukset yleistyivät koronapandemian myötä, aloimme opettaa potilaita pistämään ehkäisyvalmistetta itse.

Nykyisin ensimmäinen pistos saadaan terveyskeskuksessa, jossa henkilökunnan jäsen opettaa potilaalle, miten seuraava pistos voidaan tehdä itse. Mukaan voi saada jopa neljä annosta – siis tarpeeksi riittämään vuodeksi.

Valmisteen merkitys korostuu erityisesti pandemia-aikana, kun erilaiset rajoitukset vaikeuttavat hoitoon pääsyä. Itsehoidollinen lähestymistapa mahdollistaakin ehkäisytarpeista huolehtimisen ilman säännöllisiä terveyskeskuskäyntejä tai päivittäisiä pillereitä. Sayana Press voi jopa pelastaa henkiä, sillä se vähentää vaarallisten aborttien määrää.

Aiemmat epidemiat ovat osoittaneet, että tämänkaltaiset hoidot ovat elintärkeitä.

Länsi-Afrikan ebolaepidemiassa (2014–2016) suurin uhka naisten ja tyttöjen terveydelle ei ollut ebola, vaan tavallisten terveyspalveluiden sulkeutuminen. Vaikka osa terveyspalveluista olisi ollut auki, niihin ei välttämättä uskallettu mennä ebolatartunnan pelossa. Tuhansia henkiä menetettiin, kun potilaat eivät päässeet synnyttämään turvallisesti ja neuvola- ja perhesuunnittelupalvelut olivat suljettuina.

Nyt sama on tapahtumassa uudelleen, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. Työntekijämme ympäri maailmaa kertovat, että pandemian epäsuorat vaikutukset naisten elämään ovat jo näkyvissä.

Pääsy ehkäisyyn ja turvalliseen aborttiin on turvattava pandemian aikana

Osa seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluista, kuten ehkäisy ja turvallinen abortti, nähdään usein ”ei-välttämättöminä” tai jopa laittomina. Ne joutuvat pandemiassa helposti leikkurin alle.

Tuhansia seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluita tarjoavia keskuksia on sulkeutunut koronapandemian alettua. Lisää sulkemisia odotetaan.

Guttmacher-instituutin tutkimuksen mukaan sulkeutumisten myötä saatetaan menettää jopa 80 prosenttia palveluista. Tutkimuksen mukaan jo pelkästään 10 prosentin menetys tarkoittaisi yli 15 miljoonaa ei-toivottua raskautta, yli 3 miljoonaa vaarallista aborttia ja yli 28 000 äitiyskuolemaa lisää.

Vaarallinen abortti on kansainvälisistä yksi yleisimmistä äitiyskuolleisuuden syistä. Se tappaa vuosittain ainakin 22 800 naista ja tyttöä ja vahingoittaa vakavasti ainakin miljoonaa.

Vaarallinen abortti on yksi helpoiten ehkäistävissä olevista äitiyskuolleisuuden syistä – ehkäisyn ja turvallisten aborttien avulla. Se on myös yksi vaikeimmista johtuen stigmasta, kriminalisaatiosta ja poliittisesta sekä sosiaalisesta paineesta.

Esimerkiksi Rustenburgissa, Etelä-Afrikassa, terveyskeskukset lakkasivat tarjoamasta turvallisia abortteja väärinymmärryksen vuoksi kansallisten sulkutoimenpiteiden aikana. Vaikuttamistyömme ansiosta palvelut saatiin taas auki.

Katso videolta, miten sopeutamme palveluitamme pandemian aikaan

Liikkumisrajoitukset ja sulkutoimenpiteet lisäävät vaaroja

Matkustusrajoituksilla, joilla pyritään hidastamaan uuden koronaviruksen leviämistä, on ollut tahattomia vaikutuksia seksuaali- ja lisääntymisterveyden saatavuuteen.

Synnytyssairaalassamme Khostissa, Afganistanissa potilaamme vähenivät kuukaudessa 40 prosenttia. Yleensä sairaalassamme syntyy keskimäärin 2 000 vauvaa kuukaudessa.

Pudotus potilasmäärissä on pelottava. Monilla naisilla tällä alueella on ollut vaikeuksia saada kyytiä sairaalaan. Moni todennäköisesti synnyttää kotona perinteisen parantajan avulla, jolla ei ole muodollista koulutusta, ja ympäristössä, joka saattaa olla vaarallinen. Osa naisista synnyttää pienemmissä terveyskeskuksissa, mutta niitä ei ole läheskään tarpeeksi.

Monet äitiys- ja vastasyntyneiden kuolemista, jotka johtuvat liikkumisrajoituksista – niin Afganistanissa kuin ympäri maailmaa – jäävät todennäköisesti tilastoimatta, koska äidit eivät koskaan pääse sairaalaan asti.

Sulkutoimenpiteet ja sosiaalinen eristäytyminen ovat myös aiheuttaneet piikin lähisuhdeväkivaltailmoituksissa, mukaan lukien seksuaalisessa väkivallassa. Kotona pysyminen ei ole turvallista niille naisille ja tytöille, jotka ovat ansassa pahoinpitelijänsä kanssa.

Vaikka tarve seksuaalista väkivaltaa kokeneiden terveyspalveluille vaikuttaa kasvavan, niihin pääsy on nyt vaikeampaa. Monissa paikoissa näemme, miten raportit väkivallasta lisääntyvät, mutta hoitoon tulleiden määrä vähenee. Näemme tämän esimerkiksi projektissamme Cholomassa, Hondurasissa:

”Raporttien mukaan jengiväkivalta on vähentynyt sulkutoimenpiteiden aikana, mutta lähisuhdeväkivalta on lisääntynyt – kuten kaikkialla”, kertoo Jennifer Stella, projektimme lääkinnällinen neuvonantaja.

Siitä huolimatta niiden naisten määrä, jotka tulevat tarjoamiimme seksuaalista väkivaltaa kokeneiden terveyspalveluihin, on romahtanut. Tämä johtuu todennäköisesti liikkumisrajoituksista.

“Kun potilaat saavat yhteyden sosiaalityöntekijäämme tai psykologiimme, lähetämme taksin hakemaan heitä saadaksemme heidät klinikalle.”

Sopeutumista ja innovaatioita

Monet projekteistamme sopeutuvat erilaisiin sulkutoimenpiteisiin tarjoamalla terveyspalveluita etänä. Kyse voi olla kriisipuhelimesta, johon voi soittaa terveyshuolineen tai esimerkiksi psykologin tapaamiset, jotka pidetään nyt puhelimen välityksellä.

Pandemiassa on elintärkeää muokata palveluita niin, että ovat turvallisia. Mutta tämä on myös mahdollisuus ajatella niitä kokonaan uusiksi. Koronapandemia voi olla myös mahdollisuus muuttaa sitä, miten seksuaali- ja lisääntymisterveyspalveluita tarjotaan niin, että ne on yhä useamman ihmisen saatavilla.

”Toivon, että pystymme jatkamaan etäpalveluiden antamista myös pandemian jälkeen. Jos voimme vielä laajentaa niitä, pystymme tavoittamaan vielä useamman naisen, jotka eivät muuten pystyisi tulemaan klinikalle”, kertoo lääkäri Maura Emelina Lainez Vaquiz, joka työskentelee projektissamme Hondurasissa.

Esimerkiksi lääkkeellinen raskaudenkeskeytys on niin turvallinen ja tehokas, että yhä useammat naiset pystyvät tekemään sen turvallisesti kotonaan. Silloin terveystoimijoiden rooli on tarjota tukea ja ohjeistusta, turvalliset lääkkeet ja apua tarvittaessa. Lääkkeellinen raskaudenkeskeytys on 99 prosenttisesti turvallinen ja 95 prosenttisesti tehokas. Suurimman osan naisista ei tarvitse tulla klinikalle ultraäänitutkimukseen toimenpiteen jälkeen, mikä on tärkeää pandemian aikana.

Tiedämme, että useammat naiset ja tytöt kuolevat todennäköisemmin pandemian kerrannaisvaikutuksiin kuin itse sairauteen. Hallitusten, terveysviranomaisten ja terveyskeskuksien on toimittava nyt, jotta naisilla ja tytöillä on myös pandemian aikana pääsy tarvitsemiinsa terveyspalveluihin.

Heidän elämänsä ja terveytensä on asetettava etusijalle – myös pandemian aikana.

Näin kertoo Matthias Kennes, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestölle Länsirannalla työskentelevä sairaanhoitaja.

Israel on saanut kansainvälistä huomiota koronarokottamisensa nopeasta tahdista, mutta samanaikaisesti Palestiinaan on tuotu vain kourallinen rokotteita. Tämä epätasa-arvoisuus tuntuu konkreettisesti Länsirannan palestiinalaisalueilla ja Gazassa, missä Lääkärit Ilman Rajoja toimii.

Tähän mennessä Israel on onnistunut rokottamaan lähes 4,2 miljoonaa ihmistä ensimmäisellä koronarokoteannoksella. Tämä on noin 50% Israelin väestöstä. Jopa 30% väestöstä on jo saanut rokotteen molemmat annokset.

Samaan aikaan Länsirannalla on ollut saatavilla vain muutama tuhat annosta. Viikonlopun aikana Arabiemiraatit lahjoittivat Gazaan 20 000 annosta koronarokotetta, mutta tämä ei vastaa lähellekään alueen rokotetarvetta. Näilläkin määrillä vain 0,8% palestiinalaisista saataisiin rokotettua.

Toisin sanoen: israelilainen saa koronarokotteen jopa 60 kertaa todennäköisemmin kuin palestiinalainen. Aluetta miehittävänä valtiona Israelilla on velvollisuus huolehtia siitä, että miehitetty väkiosuus saa tarvittavat sairaanhoidon välineet ja tarvikkeet.

Tulin itse Länsirannalle osana Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön tiimiä, jonka tavoitteena oli auttaa nimenomaan COVID-19-taudin vastaisessa työssä. Kun toinen aalto alkoi Länsirannalla viime joulukuussa, sairaalat täyttyivät koronapotilaista. Heistä monet – erityisesti vanhukset – kuolivat. COVID-19-tauti on tappanut miljoonia ympäri maailmaa, mutta nämä potilaat kuolivat suoraan edessäni: siksi heidän kohtalonsa satuttaa minua.

Nyt tartuntaluvut ovat lähteneet uudestaan nousuun. En halua enää nähdä ihmisten kuolevan, ja rokote on tällä hetkellä ainoa toivoni tämän estämiseen.

Vain muutaman kilometrin päässä Israelissa kaikki riskiryhmät on jo rokotettu. Pian Israel alkaa rokottaa terveitä aikuisia ja nuoria. Omalla työpaikallani Länsirannalla sairaalan työntekijöille on pystytty antamaan rokote, mutta määrä ei riitä lähellekään rokottamaan kaikkia terveydenhoitoalan työntekijä, puhumattakaan vanhuksista ja muista riskiryhmäläisistä.

Herää kysymys, miksei näitä ihmisiä voida rokottaa, jos rokotteita odottaa pinossa vain puolen tunnin ajomatkan päässä Israelin puolella. Tähän en osaa vastata. Se ei ole ainoastaan uskomatonta, vaan myös epäoikeudenmukaista ja julmaa.

Israel on miehittäjä, jolla on miljoonia rokotteita. Palestiina on miehitetty alue, jolla on hädin tuskin pari tuhatta rokotetta. Sairaanhoitajana minua ei kiinnosta, kuka tämän tilanteen korjaa. Sen sijaan minua kiinnostaa se, että kaikista haavoittuvammassa asemassa olevat asetetaan etusijalle.

Matthias Kennes on sairaanhoitaja, joka työskentelee Hebronissa Länsirannalla osana covid-19-vastettamme.

Keskellä pahinta pandemian vaihetta lääketeollisuus pyrkii maksimoimaan tuottonsa. Viime kuukausina on nähty jo useita tapauksia, joissa aineettomat oikeudet ovat hidastaneet koronan torjuntaan tarvittavien diagnostisten ja lääketieteellisten tuotteiden ja tarvikkeiden sekä lääkkeiden ja rokotteiden tuotantoa ja jakelua.

Esimerkiksi Italiassa hengityskoneen 3D-tulostettujen venttiilien patentinhaltijat ovat uhanneet valmistajia oikeustoimilla.

Tämä tilanne on ratkaistavissa. Maailman kauppajärjestö WTO kokoontuu 16—17. joulukuuta käsittelemään Intian ja Etelä-Afrikan ehdotusta, joka antaisi valtioille erivapauden luopua tietyistä immateriaalioikeuksista pandemian aikana.

Jos poikkeus immateriaalioikeuksiin hyväksytään, tämä antaisi valtioille mahdollisuuden väliaikaisesti olla valvomatta, asettamatta tai panematta toimeen patentteja koronaviruspandemiassa tarvittavien lääketieteellisten tuotteiden kohdalla. Näitä voivat olla esimerkiksi rokotteet, lääkkeet tai covid-19-taudin testaamisessa tarvittavat tuotteet.

Mutta täytyykö patentteihin tehdä poikkeuksia, jotta pandemia voidaan voittaa? Nämä viisi tarinaa kertovat, miksi poikkeukset patentteihin ovat välttämättöämiä:

Charles Sako, Kenia

Kun kenialaisella Charles Sakolla diagnosoitiin hiv, hän kuvitteli sen olevan kuolemantuomio. Oli vuosi 2003, ja hengenpelastavat lääkkeet, antiretroviraalit, olivat patentoituja. Hoito maksoi lähes 9000 euroa potilasta kohden vuodessa.

Maailmanlaajuinen liike alkoi kyseenalaistaa tilannetta. Terveysaktivistit alkoivat kannustaa rinnakkaislääkkeiden valmistukseen maissa, joissa antiretroviraaleja ei oltu patentoitu ja toisaalta haastoivat patentteja oikeudessa. Hoidon hinta laski dramaattisesti ja nykyään se maksaa noin 60 euroa potilasta kohden vuodessa.

Charles oli osa kamppailua, jonka ansiosta 26 miljoonaa ihmishenkeä on pelastunut. Nykyään hän on viiden tyttären ylpeä isä ja Noelin aviomies.

“Valtioiden tulisi nähdä tämä historiallinen mahdollisuus välttää aikaisempien vuosien tuskalliset hiv/aids-erheet. Intian ja Etelä-Afrikan ehdotus antaisi maille keinoja maksimoida covid-19:n leviämisen estämisessä ja hoidossa tarvittavien tuotteiden tuotanto ja jakelu”, sanoo Yuan Qiong Hu, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön Access-kampanjasta.

Järjestö voitti vuonna 1999 Nobelin rauhanpalkinnon, ja perusti palkintorahoilla Access-kampanjan edistämään sitä, että kaikki ihmiset voisivat saada lääkkeitä ja rokotteita eikä esimerkiksi hinta olisi esteenä.

Tobeka Daki, Etelä-Afrikka

Tobeka Dakilla diagnosoitiin agressiivinen, HER2-positiivinen rintasyöpä 2013. Hän tarvitsi lääkeyhtiö Rochen valmistamaa biologista täsmälääkettä, trastutsumabia. Se oli liian kallista ja patentit estivät edullisempien versioiden valmistamisen Etelä-Afrikassa. Tobeka kampanjoi pitkään ja hartaasti lääkeyhtiötä vastaan, jotta hänen kaltaisensa ihmiset saisivat edullisempia versioita lääkkeestä. Hän kuoli syöpään vuonna 2016.

Tobekan ja monien muiden naisten kuolemien aiheuttamien protestien johdosta Etelä-Afrikan hallitus päätti ottaa lääkkeen saataville julkisessa terveydenhoidossa. Vuonna 2019 markkinoille tuli kilpaileva ja paljon edullisempi tuote ja muita on kehitteillä. Tämä ei olisi tapahtunut ilman terveysaktivistien väsymätöntä kampanjointia patentteja vastaan.

Lääketeollisuus ja muut ehdotuksen vastustajat ovat väittäneet, että patentit auttoivat covid-19-lääkkeiden ja -rokotteiden kehittämisessä näin nopeasti. Todellisuudessa siinä auttoi julkinen rahoitus ja muut hyvää hyvyyttään tutkimukseen miljardeja lahjoittaneet tahot.

Sen lisäksi valtiot, terveydenhuollon ammattilaiset, potilaat, koronasta selvinneet ja monet muut ovat auttaneet kliinisissä tutkimuksissa ja tuotekehityksessä, ja silti monet lääkeyritykset ovat kaupallistamassa ja monopolisoimassa tieteelliset läpimurrot, jotka on tehty julkisissa laboratorioissa julkisella rahalla ympäri maailman.

Din, Kambodža

Kun vallankumouksellinen uusi hoito kehitettiin C-hepatiittiin, Din teki vaikean päätöksen: hän ei myynyt taloaan ostaakseen lääkettä, koska hän ei halunnut jättää perhettään kodittomaksi. Sen sijaan hän toivoi, että lääkkeet tulisivat saataville julkiselle puolelle.

Lääkeyhtiö Gilead velotti hoidosta Yhdysvalloissa yli 800 euroa pilleriltä. Vaikka monissa muissa maissa hinta oli alempi, se oli silti monien ulottumattomissa. Din sai viimein uutta lääkettä ilmaiseksi Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöltä. Monien muiden Kambodžassa piti odottaa paljon kauemmin halpoja rinnakkaisvalmisteita.

“Pandemiassa ei voida luottaa yksityisten yritysten hyväntahtoisuuteen, sanoo Felipe de Carvalho, Access-kampanjan koordinaattori Brasiliasta.

“Olemme useita kertoja nähneet, kuinka lääketeollisuus turvaa omat patentit ja tuotot riippumatta niiden inhimillisestä hinnasta. Emme voi pitää covid-19:n selättämisessä tarvittavia lääkkeitä, diagnostiikkaa ja rokotteita harvojen luksuksena, vaan niiden pitää olla saatavilla kaikille kaikkialla. Patenttisuojasta luopuminen on tässä välttämätön askel.”

Nandita Venkatesan, Intia

Nandita Venkatesan menetti kuulonsa vanhanaikaisen tuberkuloosilääkkeen sivuvaikutuksena. Uusi ja tehokkaampi lääke bedakiliini oli hänelle liian kallis.

Lääkkeen kehittänyt Johnson & Johnson kieltäytyi laskemasta hintaa. Yhtiö estää myös patenteilla halvempien rinnakkaistuotteiden valmistamisen eri maissa. Intiassa patentti on voimassa vuoteen 2027 asti. Arviolta joka yhdeksännellä tuberkuloosipotilaalla ei ole pääsyä tähän lääkkeeseen. Heistä suurimmalla osalla esteenä on korkea hinta.

Venkatesen on kampanjoinut Intiassa ja ympäri maailmaa, jotta uudet tuberkuloosilääkkeet olisivat kaikkien saatavilla.

Lokakuusta lähtien noin sata maata on liittynyt joukkoon tukemaan Intian ja Etelä-Afrikan ehdotusta, viimeksi Eswatini, Kenia, Mosambik, Pakistan ja Bolivia.

Kuitenkin pieni joukko WTO:n jäsenmaita kuten Australia, Brasilia, Kanada, Japani, Norja, Sveitsi, Iso-Britannia, Yhdysvallat ja EU ovat toistaiseksi pidättäytyneet tukemasta ehdotusta. Kuten on ennenkin nähty, osa näistä maista tukee vain omien maidensa lääkeyhtiöiden etuja.

Janey

Tämä vauva on rokotettu keuhkokuumetta vastaan toisin kuin miljoonat hänen ikätoverinsa. Keuhkokuume tappaa lapsia enemmän kuin mikään muu sairaus, mutta Pfizer on hinnoitellut keuhkokuumerokotteensa niin kalliiksi, että monilla valtioilla ei ole yksinkertaisesti varaa rokotteisiin. Yhtiö estää patenteilla myös halvempien rinnakkaistuotteiden valmistuksen.

Vuonna 2019 markkinoille tuli viimein yksi halvempi rinnakkaisvalmiste, mutta vielä monta tarvitaan lisää, jotta lasten kuolemia voidaan estää.

Mikä on saanut nuoren kätilön Rovaniemeltä suuntaamaan maailmalle humanitääriseen työhön?

– Globaali vastuuntunto, tietoisuus siitä, miten etuoikeutetussa asemassa itse täällä on ja halu auttaa muita. Myös se, että oppii itsekin erilaisia asioita, kun on erityyppisissä töissä ja asuu vieraassa maassa, Pirianna listaa syitä avustustyöhön hakeutumiselleen.

Opiskeluaikanaan Pirianna oli vaihdossa Sambiassa ja haaveili jo silloin lähdöstä myöhemmin töihin maailmalle Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön kautta. Pirianna hakikin järjestön kautta avustustyöhön, kun täytti kokemuksensa puolesta työntekijöille asetetut edellytykset.

Heinäkuussa 2019 hän sai tiedon, että syksyllä olisi mahdollisuus lähteä töihin Mosuliin ja syyskuun puolivälissä Pirianna suuntasi kätilöksi järjestön projektiin Al Rafadain Primary Health Care Centreriin.

Arkea ISISin jälkeen

Al Rafadain -keskus sijaitsee Länsi-Mosulissa alueella, jossa ISIS piti sitkeästi vallastaan kiinni. ISIS oli valloittanut Mosulin kesällä 2014 ja julistanut alueelle kalifaatin. Etenkin kaupungin länsiosien valtaaminen takaisin osoittautui vaikeaksi ja siviilit jäivät taistelujen keskelle.

Konfliktin aikana kaupungista pakeni kymmeniä tuhansia siivilejä, paljon myös lääkäreitä ja terveydenhuollon työntekijöitä. Alueen terveydenhuolto romahti.

ISISin valtakausi Mosulissa päättyi vaikeiden taisteluiden jälkeen kesällä 2017, mutta jo ennen ISISiä köyhänä pidetty keskuksen seutu on edelleen niin stigmatisoitunut, että sinne on vaikea saada esimerkiksi lääkäreitä töihin. Niinpä esimerkiksi alueella asuvien äitien raskauden seuranta on edelleen haastavaa ja hyvin vaihtelevaa.

Pirianna kertoo, että jotkut keskukseen tulleet odottajat olivat käyneet raskauden aikana yksityisesti ultraäänitutkimuksissa jopa kymmeniä kertoja, mutta heidänkään raskauttaan ei ollut varsinaisesti seurattu, eikä heiltä ollut välttämättä esimerkiksi mitattu verenpainetta kertaakaan.

Monia köyhempiä äitejä ei ollut tutkittu lainkaan koko raskausaikana. Al Rafadainissa hoito oli maksutonta ja sen apu on korvaamatonta etenkin köyhimmille ja heikoimmassa asemassa oleville äideille ja vauvoille.

Vaikka Mosulin tilanne ei ole vieläkään vakaa, alueen turvallisuusriskit ei Piriannan mukaan näkyneet hänen komennuksensa aikana muuten kuin tarkkojen turvallisuussääntöjen muodossa. Tärkeintä hänen mukaansa oli muistaa olla tuudittautumatta turvallisuudentunteeseen.

– Pystyin luottamaan koko ajan järjestön arvioon siitä, että miten tällaisella alueella pysyy turvassa. Mitä vain voi tietenkin sattua, mutta ihmiset elävät siellä normaalia arkea kuitenkin.

Niin kuitenkin kävi, että Piriannan komennus loppui kuukautta etuajassa, koska alueen turvallisuustilanne heikkeni ja järjestö päätyi pienentämään expat-tiimiään turvallisuussyistä.

Koulutusta ja kätilötyötä

Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön perustama paikallisen terveysaseman kyljessä sijainnut yksikkö, jossa Pirianna työskenteli, keskittyi synnytysten hoitoon.

Huutavan tarpeen vuoksi keskuksessa toimi synnytysosaston lisäksi äitiysneuvola ja ehkäisyneuvola. Lisäksi vastasyntyneen kanssa sai tulla käymään vastaanotolla kahdesti synnytyksen jälkeen, mutta tätä mahdollisuutta eivät äidit juuri käyttäneet.

Sektiovalmiutta yksikössä ei ollut, vaan synnyttäjä siirrettiin pihalla odottavalla ambulanssilla läheiseen sairaalaan herkästi, mikäli alkoi vaikuttaa siltä, että synnytys päättyisi sektioon.

Piriannan lisäksi synnytysosastolla työskenteli samaan aikaan Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön komennuksella toinen, kokeneempi kätilö, sekä kolmas, turvallisuudesta vastannut henkilö. Keskuksessa työskenteli myös paikallisia niin kätilöinä, vartijoina kuin siivojinakin. Paikalla oli päivittäin myös lääkäri.

Peruskätilötyö on Mosulissa hyvin samanlaista kuin Suomessakin. Piriannan oma tehtävä poikkesi kuitenkin rovaniemeläissairaalan rivikätilön työnkuvasta:

– Nyt ensimmäisellä komennuksella, roolini oli enemmän valvova, Pirianna kertoo.

– Iso osa työpäivistä kului siihen, että olin paikallisen kätilön vierellä ja valvoin, mitä he tekevät ja opetin niissä asioissa, missä huomasin kehitettävää.

Työhön kuului lisäksi muun muuassa työvuorolistojen tekeminen, lääkkeiden luovutus päivän aluksi eri toimipisteisiin ja erilaiset opetustehtävät.

– Tein esimerkiksi palapelin Apgar-pisteistä ja opetin kätilöille Apgar-pisteitä ja vastasyntyneen elvytystä.

Kätilöiden koulutustaso Irakissa on Piriannan mukaan varsin matala. Kätilöopinnot perustuvat pitkälti harjoitteluun ja riippuu paljolti opiskelijan saamasta harjoittelupaikasta, mitä opiskelija koulutuksensa aikana oppii. Kaikki Piriannan tapaamat kätilöt eivät esimerkiksi osanneet tehdä sisätutkimusta tai käyttää verensokerimittaria.

Irakissa synnytyksiä hoidetaan sekä sairaaloissa että kotona. Kotisynnytyksessä avustamassa voi olla kätilö, jolle perhe maksaa korvauksen, tai maallikkoavustaja (traditional birth assistant) joka on itseoppinut tai esimerkiksi vanhemman sukulaisensa tehtävään opastama.

Sairaaloissa äitiyshuolto on hyvin lääkärijohtoista ja kätilöt toimivat lähinnä lääkärin määräysten mukaan. Projektin pyrkimyksenä olikin opettaa kätilöitä aiempaa kokonaisvaltaisempaan ja itsenäisempään hoitoon.

Keskuksessa toimivista noin 35 kätilöstä kolmisenkymmentä työskenteli päätoimisesti julkisella puolella, joten uudet opit pääsivät leviämään heidän mukanaan muuallekin. Yksi toiminnan tavoitteista oli myös jalkauttaa näyttöön perustuvia käytäntöjä paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään.

Pirianna muistelee lämmöllä kohtaamiensa kätilöiden intoa oppia uutta. Työtä oli paljon ja monella heistä oli hankala tilanne kotona, mies oli saattanut kuolla tai kadota ISISin miehityksen aikana ja siitä huolimatta he jaksoivat imeä itseensä uutta tietoa.

Samanlaista mutta erilaista

Sambiassa vaihdossa ollessaan Pirianna oli tottunut hyvin askeettisiin oloihin. Vaikka hän oli työskennellyt maan parhaassa sairaalassa, oli synnyttäjien tuotava synnyttämään tullessaan synnytyksessä tarvittavat välineet mukanaan. Mosulissa sen sijaan hoitovälineet ja monia lääkkeitä sairaalassa oli käytössä enemmän kuin Pirianna oli odottanut:

– Meillä oli napavälineitä riittävästi ja synnytyssettejä. Synnyttäjien ei tarvinnut tuoda mitään tullessansa. Ehkä vähän hämmästyinkin sitä, miten hyvin kaikki toimi, vaikka käytössä oli tietyllä tapaa vähän simppelimmät välineet. Vaikka meillä ei ollut KTG-laitteita, niin dopplereita oli vaikka kuinka paljon. Ja puudutteita löytyi repeämien ompelua varten.

Synnytyskipuihin ei kuitenkaan ollut mitään kivunlievitystä. Vaikka joskus Pirianna huomasi haikailevansa apua kipeälle ensisynnyttäjälle, äidit itse eivät edes osanneet toivoa lääkitystä, koska sellaista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Kivunlievitysmahdollisuuden puuttuminen vahvisti Piriannan kokemuksen mukaan hänen omaa luottamustaan kätilönä synnytykseen fysiologisena tapahtumana.

– Ainoa, mitä oikeasti kaipasin, oli se, että olisimme voineet antaa ylipainetta vastasyntyneelle. Mutta vaikka Neopuffia kaipasinkin, niin Ambuja [elvytyspalkeita] meillä oli kyllä useampikin eli elvyttämään pystyttiin.

Ehkäisyvälineistäkin oli pulaa, koska tarve olisi ollut suurempi kuin mihin oli osattu etukäteen varautua. Moni nainen toivoi pitkäaikaista ehkäisyä ja he osasivatkin kysellä erityisesti kierukoita.

Osastolla oli erilliset huoneet avautumis- ja ponnistusvaiheeseen. Avautumisvaiheen huoneessa oli paikat neljälle äidille, ponnistusvaiheen huoneessa kahdelle.

Synnyttäjällä sai olla mukanaan yksi naispuolinen tukihenkilö, vaikka monesti mukaan olisi ollut enemmänkin tulijoita. Tukihenkilönä toimi useimmiten anoppi, jonka määräysvallassa oli myös se, milloin lähdetään sairaalaan ja milloin sieltä synnytyksen jälkeen lähdetään kotiin. Useimmiten kotiutuminen tapahtui hyvin pian – äidillä oli kiire lähteä isompien lasten luo ja kotitöitä tekemään.

– Me oltaisiiin haluttu, että he olisivat ainakin 24 tuntia, mutta käytännössä suuren neuvottelun takana oli, että me saatiin heidät pysymään edes kaksi tuntia, Pirianna kuvailee ja kertoo, että lopulta keskuksessa päädyttiin siihen, että todistuksen lapsen syntymästä sai vasta neljän tunnin kuluttua synnytyksestä.

Pirianna kertoo, että erityisesti anopeilla on iso merkitys siinä, miten paljon synnyttämään tulossa oleva nainen tulevasta tietää. Osa ensisynnyttäjistä on hyvin perillä tapahtumista ja on saattanut myös nähdä itse synnytyksiä aiemmin.

Eniten huolta hänessä herättivät nuorimmat synnyttäjät. Nuorin Piriannan tapaamista synnyttäjistä oli vasta kolmetoistavuotias. Näin nuoria äitejä kohdatessaan, ei voinut olla pohtimatta, miten vanhemmuus luonnistuisi siinä iässä.

– Toisaalta perheyhteisö on hyvin vahva, niin hyvässä kuin pahassakin, Pirianna toteaa.

– Tukea voi myös suvulta tulla ihan eri tavalla kuin täällä meillä tulee.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Tiimihenki voimavarana

Järjestön projektissa oli töissä 15-20 ulkomaantyöntekijää – expattia – terveydenhoitohenkilöstön lisäksi projektinjohdosta farmaseuttiin ja rakennuspuolen osaajiin. Noin puolet työntekijöistä oli kotoisin Euroopasta, puolet muualta, esimerkiksi Uudesta-Seelannista, Kanadasta, Etelä-Afrikasta ja Lähi-Idästä.

Pirianna kertoo yllättyneensä positiviisesti siitä, miten hyvin hänet tulokkaana otettiin työyhteisössä vastaan ja millainen tiimihenki porukan kesken oli. Hän kiittelee myös siitä, miten omasta jaksamisesta ja stressimerkkien tunnistamisesta puhuttiin aktiivisesti.

– Työpaikalla oltiin viisi päivää viikossa 9 tuntia kerrallaan ja tarvittaessa iltaisin ja viikonloppuisin tehtiin töitä kotona, mutta siihen kannustettiin, että joka viikko vähintään yhtenä päivänä et mieti työasioita, mikä niissä olosuhteissa olikin ihan elintärkeää.

Elämä Mosulissa ei ollut pelkkää työtä. Vapaa-ajallaan Pirianna kertoo lukeneensa enemmän kuin kotimaassa ja pitäneensä yhteyttä koti-Suomeen.

Komennuksella olevat työntekijät asuivat yhdessä järjestön järjestämässä majapaikassa ja viettivät aikaa paljon myös yhdessä. Iltaisin he pelailivat lautapelejä, katsoivat elokuvia ja viikonloppuisin kokkailivat.

Jouluakin juhlistettiin porukalla kaikki yhdessä, vaikka expateissa oli myös monta muslimia. Vaikka Mosulissa ei voinut vapaasti liikkua, saattoivat työtoverukset käydä silloin tällöin retkellä tai ravintolassa syömässä noin sadan kilometrin päässä sijaitsevassa Erbilissä.

Vankat taidot tarpeen

Kenelle avustustyö maailmalla sitten sopii? Pirianna kertoo, että järjestöllä toimivan kätilön rooli on laajempi kuin Suomessa:

– Kätilön pitäisi pystyä itsenäisesti hoitamaan perätilat ja imukupit, tekemään MVA:t ja myös esimerkiksi kierukoitten ja ehkäisykapselien laitot. Käytännössä kätilön pitäisi tehdä kaikkea, mitä lääkärikin tekee synnytysten suhteen, kunhan se ei vaadi veistä. Myös perusultraamistaidot pitää olla hallussa.

Piriannan hoidettavaksi osui komennuksen aikana yksi perätilasynnytys, kollega puolestaan hoiti imukuppisynnytyksen itsenäisesti. Ensimmäisen komennuksen yksi tavoitteista on vahvistaa työntekijän omia taitoja. Kovin tuoreelle tekijälle vaativa tehtävä ei kuitenkaan sovi:

– On tärkeää, että työ sujuu ja on hyvin hallussa. Ettei tarvitse ihan hirveästi miettiä koko ajan omaa työtään. On tärkeää myös, että työskentely kansainvälisessä ympäristössä, monenlaisten ihmisten kanssa kiinnostaa.

Aivan kylmiltään ei vieraaseen ympäristöön ketään lähetetä. Ennen lähtöä Pirianna kävi Tukholmassa koulutuksessa ja hieman ennen lähtöä oli ensimmäistä kertaa komennukselle lähteville viikon mittainen yhteisperehdytys. Lisäksi järjestettiin vielä kohteeseen liittyvä perehdytys, jossa käsiteltiin muun muassa kohteen turvallisuusasioita.

Pirianna kertoo komennuksen vahvistaneen kädentaitojaan ja opettaneen monen asian samanaikaista huomioimista sekä antaneen varmuutta hätätilanteissa toimimiseen. Ja omaan hyvinvointiin on oppinut kiinnittämään entistä paremmin huomiota Suomeen palaamisen jälkeen.

Kokemus on myös vahvistanut tietoisuutta siitä, miten ihmiset ovat lopulta hyvin samanlaisia kaikkialla. Samalla se on lisännyt entisestään ymmärrystä omasta etuoikeutetusta asemasta maailmassa.

Haastatteluntekohetkellä Pirianna kokee kaipaavansa hetken rauhoittumista ja pysyvyyttä. Kiintopistettä ja omaa kotia. Joskus tulevaisuudessa hän kuitenkin toivoo pääsevänsä uudelleen avustustyöhön maailmalle.

– Eihän sitä tiedä, ehkä jo syksyllä tuntuu siltä, Pirianna nauraa.

Teksti: Riikka Käkelä-Rantalainen

Haastattelu on julkaistu alunperin Kätilölehdessä 5/20

Intiassa Lääkärit Ilman Rajoja aloitti pandemian vastaisen työn Patnan kaupungista. Pystytimme siellä covid-19-sairaalan urheiluhalliin, jonka viereiselle tyhjälle maatilkulle naapuruston lapset tulevat pelaamaan krikettiä. Eräänä päivänä pallo lensi tontillemme. Lapset alkoivat huutaa toiselta puolelta:

”Korona, anna meille pallomme takaisin!”

Kyllä, meitä kutsuttiin koronaksi.

Minua huvitti se, miten osuvasti tämä kuvasi stigmaa, joka kohdistuu terveydenhuollon työntekijöihin sekä ihmisiin, jotka ovat saaneet koronatartunnan.

Intiassa on raportoitu yli 6 miljoonaa tartuntaa, mikä on toiseksi eniten koko maailmassa. Viruksen mukana levisivät myös pelko ja stigma, jotka vaikuttivat niin rikkaisiin kuin köyhiin ja läpäisivät kylät ja kaupungit.

Kun päätin tulla työskentelemään tähän projektiin, suurin huoleni oli, miten naapurini suhtautuisivat, kun palaisin takaisin kotiin. Mediassa kiersi paljon uutisia naapureista, jotka ahdistelivat pandemiaa pysäyttämässä olevien työntekijöiden perheitä. Päätin miettiä tätä myöhemmin. Mutta Patnassa tilanne oli ihan sama.

Juttu jatkuu kuvien jälkeen.

Viikko siitä, kun saavuimme, urheiluhallin läheisyydessä asuvat ihmiset alkoivat osoittaa sosiaalisessa mediassa mieltään heidän naapurustoonsa perustettua hoitokeskusta vastaan. He pelkäsivät saavansa tartunnan. Moni paikallisesti palkatuista työntekijöistämme häädettiin kodeistaan, kun heidän vuokranantajansa saivat selville, että he työskentelivät koronavasteessa.

Tämä tarkoitti sitä, että työntekijöiden rekrytointi osoittautui hyvin haastavaksi. Juuri palkatut ihmiset peruivat tulonsa töihin viime hetkellä pandemian pelossa.

Hoidimme potilaita, jotka naapurit olivat heittäneet ulos kodistaan positiivisen koronatestin jälkeen. Stigma pakottaa ihmiset piilottelemaan sairauttaan, välttämään testejä ja viivyttämään sairaalaan lähtöä, millä voi olla vakavia seurauksia.

Mielenterveys on laiminlyöty huoli koronapandemiassa

“Sinulla on rohkeutta, jota minulla ei ole.”

“Olet niin vahva.”

“Olemme niin ylpeitä sinusta, kun teet tätä.”

Nämä ovat joitain viestejä, joita sain ystäviltäni, kun lähdin työskentelemään projektiin. Ulkopuolisen silmään pandemiaa pysäyttämässä olevat työntekijät näyttävät voimakkailta ja lannistumattomilta tuntemattoman edessä. Harva kuitenkaan huomaa, että tyyni ulkokuori on ainoa haarniska, joka heillä on jäljellä.

Minulle tämä tarkoitti sitä, etten saanut antaa pelkoni tai huoleni näkyä tai vaikuttaa työhöni. Laskeaksemme tartunnan todennäköisyyttä, päätimme eristäytyä. Eristäydyimme myös perheistämme ja minimoimme sosiaalisen kanssakäymisen kollegoidemme kanssa.

Tämä eristäytyminen – muiden ihmisten suojelemisen nimissä – voi tehdä tästä hyvin yksinäisen prosessin ja vaikuttaa vakavasti henkiseen hyvinvointiin. Pelko ja vainoharhaisuus alkavat jäytää ja suurentuvat entisestään, jos jollakulla lähipiiristä vahvistetaan tartunta.

Tilanne on pahempi terveydenhuollon työntekijöille. Heidän täytyy pystyä käsittelemään todistamaansa traumaa ja elämään päätöksien kanssa, joita heidän täytyy tehdä työssään. Ihmiset, jotka työskentelevät pysäyttääkseen pandemian, pysyvät hädin tuskin kasassa. Minä olin ahdistunut ja peloissani. Niin olivat kolleganikin. Meillä kaikilla oli vaikeuksia saada unta ja suutuimme helposti. Mielikuva siitä, että olisimme rohkeita, on itse asiassa haitallinen.

Paljon enemmän kuin terveyskriisi

Koronapandemia on paljon enemmän kuin terveyskriisi. Se saattaa aiheuttaa järkyttäviä sosiaalisia, psykologisia, taloudellisia ja poliittisia seurauksia, jotka jättävät syvät ja pitkäikäiset arvet.

Hoitokeskuksessamme psykologit puhuivat päivittäin tunteja potilaiden kanssa kuunnellen heidän huoliaan ja yrittäen ymmärtää sairautta paremmin. Heidän täytyy aktiivisesti seurata potilaiden käytöstä ja korjata haitallisia malleja.

Pandemia on saanut ihmiset paniikkiin ja kaaokseen ja ellei heillä ole tarvittavaa tietoa, on vaikea katkaista tartuntaketjuja.

Koronavasteen kehittyessä ja kun välittömiä ja pitkän aikavälin vaikutuksia on arvioitu, on elintärkeää, että terveydenhuoltojärjestelmä alkaa investoida psykososiaaliseen tukeen ja väärän tiedon kumoamiseen.

Kymmenvuotiasta Awien Maguoria viedään leikkaussaliin yhdeksättätoista kertaa. Hänen oikea kätensä on vaurioitunut niin pahasti, ettei sitä voi enää pelastaa, ja se roikkuu velttona kantositeessä. Mutta ainakin hänellä on vielä käsi ja mikä tärkeintä, hän on edelleen elossa.

Käärme puri Awienia kaksi kuukautta sitten hänen nukkuessaan. Kuten monet muut käärmeenpureman saaneet Saharan eteläpuolisessa Afrikassa hän ei saanut ajoissa lääkärin apua. Awien asuu Rumdongin kylässä Etelä-Sudanissa kaukana tiestä ja vielä kauempana sairaalasta.

Tällaisissa viljelijäyhteisöissä myrkytyksiä yritetään yleensä ensiksi hoitaa perinteisin keinoin. Awienin perhe kokeili monia keinoja: sammakko leikattiin kahtia ja laitettiin käärmeenpureman päälle, jotta myrkky imeytyisi siihen, Awien söi ensin raakaa munankeltuaista ja sitten yrtti- ja siemensekoitusta oksentaakseen myrkyn ulos.

Kun mikään ei auttanut, Awienin setä kantoi hänet selässään lähimpään sairaalaan. Heillä meni koko yö päästä Agokiin, missä Lääkäri ilman rajoja -järjestön pitämä seudun ainoa sairaala sijaitsee.

Työntekijämme Agokissa hoitavat vuosittain sadoittain ihmisiä, joita myrkyllinen käärme on purrut. Eniten potilaita tulee hoitoon sadekauden aikana, jolloin käärmeenpureman riski on huomattavasti suurempi. Käärmeet tulevat nousevaa sadevettä pakoon sisälle taloihin, missä noin puolet puremista tapahtuu.

Alitt, 50:

Olin töissä pellolla, kun käärme puri minua. En nähnyt sitä korkeassa ruohossa. Purema sattui kovasti. Leikkasin puremakohtaa partaterällä ja laitoin leikkauskohtaan kiven ajaakseni myrkyn ulos. Sen jälkeen minulle juotettiin jauhetuista siemenistä tehtyä juomaa, että oksentaisin myrkyn pois. Kokeilin myös juoda raakaa munankeltuaista. Lopulta päätimme, että minun pitäisi yrittää päästä sairaalaan. Tänne pääseminen kesti minulta viisi tuntia.

Pitkä päivämatka hoitoon

Kaikki pureman saaneet kohtaavat saman ongelman: mistä saa apua? Useimmat asuvat kaukana ja joutuvat kulkemaan kauas saadakseen apua. Sadekauden aikana, kun teitä ei välttämättä pysty käyttämään, matkasta tulee vieläkin pidempi ja sairaalaan pääseminen voi kestää päiviä.

Yli viisimiljoonaa ihmistä vuodessa saa käärmeenpureman ja heistä lähes satatuhatta kuolee puremaan. Kolmannes kuolemista tapahtuu Afrikassa. Jacob Chol Atem, klinikkamme vastaava Agokissa, kertoo:

– Jotkut tulevat sairaalaan liian myöhään ja toiset eivät ollenkaan. Siksi emme tiedä, miten paljon vahinkoa käärmeet todellisuudessa aiheuttavat alueella. Tiedämme kuitenkin, että ihmiset menettävät henkensä, koska eivät saa asianmukaista hoitoa.

Useimmissa tapauksissa käärmeenpuremasta johtuvaa myrkytystä on hoidettava vastalääkkeellä. Ne ovat kuitenkin kalliita eikä niitä ole saatavilla monissa paikoissa. Hoito voi maksaa satoja euroja potilasta kohden, mikä on useimmille enemmän kuin vuoden palkka, varsinkin maaseudulla, missä suurin osa potilaista asuu. Käärmeenpuremista kärsivät köyhät, ja lääkeyritykset keskittyvät mieluummin tuottavampiin lääkkeisiin.

Aguek Deng, 14, ja hänen äitinsä Achol Ngor:

Aguek nukkui lattialla moskiittoverkon alla, kun hän yhtäkkiä huusi. Minulla meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, koska Aguekilla on puhevaikeus. Kun pääsimme sairaalaan, turvotus oli levinnyt olkapäähän ja hänet piti leikata.

Vastalääkkeen valmistus lopetettiin

Ennen käytimme Fav-Afrique-vastalääkettä, joka toimii vastalääkkeenä kymmenen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa yleisimmän käärmeen puremiin. Valmistaja Sanofi-Pasteur päätti kuitenkin lopettaa valmistuksen, koska se ei ollut tarpeeksi tuottoisaa. Viimeinen käyttöpäivä oli kesäkuussa 2016. Koska vastaavaa lääkettä ei ollut, meidän piti keksiä vaihtoehtoja. Nyt Etelä-Sudanin sairaanhoitotiimi käyttää kahta uutta vastalääkettä. Atem kertoo:

– Ennen oli helpompaa, koska saatoimme käyttää samaa valmistetta, vaikka emme olleet täysin varmoja, minkä käärmeen puremasta oli kyse. Nyt hoito on monimutkaisempaa, ja lääke on valittava potilaan oireiden perusteella. Kokonaisuus toimii kuitenkin hyvin, ja olemme iloisia, että löysimme vaihtoehdon.

Arnal Lual, 13, ja hänen lankonsa Paulino Deng:

Arnal astui käärmeen päälle, kun hän leikki naapuritalon pihalla illalla. Kaksi naapuria kantoi hänet kotiin, ja me veimme hänet sotilaskasarmeille, mistä saimme autokyydin sairaalaan. Auto jäi matkalla jumiin mutaan puoleksitoista tunniksi. Arnal vuosi verta ja itki, ja jalka turposi. Sairaalaan pääseminen kesti yli kaksi tuntia.

Hoito jää saamatta

Uutinen on hyvä Agokissa oleville potilaillemme, mutta ratkaisu ei toimi pitkällä aikavälillä. Muiden kuin asiantuntijoiden on sitä paitsi vaikea valita kahden eri vastalääkkeen välillä pelkkien oireiden perusteella. Tehokasta vastalääkettä on oltava saatavilla kaikilla riskialueella olevilla klinikoilla, mutta korkea hinta aiheuttaa ongelmia. Kyseessä on noidankehä, jossa valtioilla ei ole varaa ostaa vastalääkettä sairaaloihin ja lääkeyritykset eivät halua valmistaa vastalääkkeitä, koska ostajia on liian vähän. Lopputuloksena on, etteivät potilaat saa tarvitsemiaan lääkkeitä.

Vaikka oikea lääke on saatavilla, hoito vaikeutuu, jos potilas ei pääse sairaalaan ajoissa. Hoidon viivästyminen voi johtaa niin sanottuun aitiopaineoireyhtymään, jossa myrkyn aiheuttama turvotus saa paineen nousemaan lähellä olevissa lihaksissa ja hermoissa niin, että verenkierto häiriintyy. Se taas aiheuttaa ruumiinosassa hapen- ja ravinnonpuutetta. Jos turvotusta ei hoideta ajoissa, lihakset ja hermot voivat vahingoittua pysyvästi.

Aitiopaineoireyhtymä vaatii leikkauksen. Vakavimmissa tapauksissa vamma voi levitä niin laajalle, että potilas menettää liikuntakykynsä. Pahimmassa tapauksessa raaja joudutaan amputoimaan. Arvioidaan, että vuosittain noin neljäsataatuhatta ihmistä saa käärmeenpuremista pysyviä vammoja.

Yhdeksäntoista leikkausta

Awien on nyt ollut sairaalassa kaksi kuukautta. Hänen tilansa oli tullessa kriittinen, ja hän sai kolme annosta vastalääkettä. Hän oli tiedoton viisi ensimmäistä päivää, mutta herättyään hän alkoi toipua. Häneltä on leikattu kuollutta kudosta pois monta kertaa, koska käsivarren lihakset olivat vahingoittuneet pysyvästi.

Yhdeksäntoista leikkausta voi kuulostaa paljolta, mutta Awienin perhe ei halunnut antaa amputoida kättä ja pyysi sairaanhoitohenkilökuntaa tekemään kaikkensa. Awien on onnekas, kun saa hoitoa. Lukemattomat muut jäävät ilman.

Nyandeng Goch, 60:

Heräsin vuohien mekastukseen keskiyön paikkeilla. Nousin katsomaan, miksi ne määkivät, ja kun avasin oven, käärme puri minua. En halunnut tappaa sitä, koska sanotaan, että esi-isien henget asuvat niissä. Jos tapan käärmeen, kuolen. Kaivoimme maahan kuopan, jossa pidin jalkaani kaksi tuntia. Sen sanotaan auttavan. Kahden tunnin kuluttua päätin lähteä sairaalaan. Kävelin kepin avulla. Lähdimme matkaan neljän maissa aamulla ja pääsimme perille auringon noustessa puoli seitsemän aikaan. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kävellä.