Vietin kuusi kuukautta Keski-Afrikan tasavallassa Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön henkilöstöpäällikkönä. Henkilöstöhallinnossa yhteistyö tiimien välillä korostuu. Koordinoin uusien työntekijöiden rekrytointia, perehdyttämistä, ja ihmisten liikkumista paikasta toiseen, joka konfliktiympäristössä ei ole mikään läpihuutojuttu.

Kaikkein tärkeimmäksi työksi itselleni nousi kuitenkin työntekijöiden ammatillinen kehittyminen. Kilpailu osaavimmista työntekijöistä on organisaatioiden välillä kovaa, ja tästäkin syystä heihin tulee panostaa.

LÄÄKÄRIT Ilman Rajoja tarjoaa vuosittain laajan kurssivalikoiman työntekijöilleen, niin kansainvälisille kuin paikalta palkatuille kollegoille. Keski-Afrikassa priorisoimme paikallisten kollegojemme lähettämistä koulutuksiin ja työvaihtoon toisiin ohjelmamaihin. Suunnittelimme myös paljon paikallisia koulutuksia ja erilaisia työssä oppimisen tapoja.

TYÖSKENTELIN läheisesti logistiikkatiimin kanssa, ja eräs nuori kollega jäi erityisesti mieleen. Hän oli aina iloinen ja proaktiivinen, erinomainen tiimityöntekijä. Hän oli orpo, joten hänen elämänsä lähtökohdat eivät olleet helpoimmat. Hän oli aloittanut vartijana, ja hänen omistautumisensa työlleen oli pantu nopeasti merkille. Hän oli ylennyt ensin vartijoiden päälliköksi ja siitä logistiikkatiimiin. Nyt hän toimi kiinteistöjen huollon esihenkilönä.

Hän oli erityisen ylpeä työstään ja toimi muun muassa uusien työntekijöiden kouluttajana. Hän oli mielestäni yksi avainhenkilöistä, joka sai asiat rullaamaan ja kohotti yhteishenkeä omalla esimerkillään.

TOINEN työkaveri taloushallinnossa jaksoi aina auttaa minua lempeästi hymyillen. Hän oli työskennellyt meillä jo seitsemän vuotta aloittaen autonkuljettajana ja yleismiehenä sisällissodan melskeessä. Hän oli hakenut ja saanut meiltä opiskelustipendin, jonka avulla hän pääsi hakeutumaan koulutukseen Senegaliin.

Kun eräänä kuumana iltapäivänä kaikki stipendiin liittyvä paperityö oli vihdoin valmis ja lentoliput varattuna, hän huokaisi helpotuksesta. Hän kertoi minulle, kuinka merkittävä henkilökohtainen saavutus tuo opiskelumahdollisuus hänelle oli.

Hänen perheensä oli kokenut kovia sodan jaloissa ja hänellä oli paljon elätettäviä. Työ oli hänelle henkireikä ei vain perheen ruokkimisen kannalta, vaan hän koki saavansa työssä onnistumisesta henkilökohtaista tyydytystä.

Työssä yleneminen ja uudet haasteet antoivat hänelle toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tulevaisuus on jotain, mistä ihmiset Keski-Afrikassa eivät yleensä puhuneet. Elettiin päivä kerrallaan. Tuona iltapäivänä kuunnellessani työkaveriani tunsin työni erityisen merkitykselliseksi.

KORONAKEVÄÄNÄ osasin erityisesti arvostaa osaavaa ja sitoutunutta henkilöstöämme. Kansainväliset lennot loppuivat kuin seinään, ja kaikki lomat ja koulutukset peruttiin. Kollegat jatkoivat sinnikkäästi työtään ja tekivät pitkää päivää. Kaikki ymmärsivät oman tärkeän roolinsa työn jatkuvuuden kannalta.

Henkilöstö on jokaisen organisaation arvokkain pääoma ja voimavara. Kun siihen panostaa, se kantaa myös kriisien yli ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Päivi Kovalainen työskenteli Banguissa, Keski-Afrikan tasavallassa 6 kuukautta talvella 2019–2020 henkilöstöpäällikkönä

Keski-Afrikan tasavalta

Kariantti Kallio

Kaupunki jakaantuneen valon äärellä

Kiinnostuitko Keski-Afrikan tasavallasta? Myös avustustyöntekijämme Kariantti on työskennellyt maassa anestesiologina. Lue lisää Kariantin kokemuksista!

Lue lisää

Allekirjoitan surullisena tuon toteamuksen myös omalta osaltani. Ensimmäinen maailmansota käytiin neljässä vuodessa, toinen kuudessa. Vietnamin sota kesti yhdeksäntoista. Näetkö jo kaavan?

Jemenin sota alkoi viisi vuotta sitten, eikä näytä lähestyvän loppuaan lähiaikoina. Samalla ihmisten kärsimys sodan ja romahtaneen yhteiskunnan keskellä vain pitkittyy, eloonjäämisen muuttuessa alati vaikeammaksi ja lopulta mahdottomaksi. Sodankäynnin raaistuessa tällä sairaaloiden pommitusten aikakaudella vain yksi asia pysyy muuttumattomana: viattomat ja puolustuskyvyttömät saavat aina kärsiä, yleensä ensimmäisinä ja eniten.

Nälkää, sairauksia, väkivaltaa ja pelkoa. Pommien pudottua ja kranaattien räjähdettyä heidän rikkoontuneet kehot ja sielut makaavat kivikasojen alla ja myöhemmin – jos heillä on onnea – sairaaloissa, teho-osastoilla, leikkauspöydillä. Kotiutuen kenties jonain päivänä, mutta kantaen vammaansa kuitenkin aina mukanaan, tavalla tai toisella.

TUNNE on aina samanlainen keikan lähestyessä loppuaan. Miksi olenkaan lähdössä takaisin kotiin? Todellinen avun tarve on täällä. Tässä paikassa tiivistyy kaikki syyt siihen, miksi halusin aikoinaan lääkäriksi. Koska apu on vietävä ensin sinne, missä tarve on suurin. Niin yksinkertaista se on. Ainakin minulle.

En kirjoittanut kuolleista. Heitäkin oli. Liikaa. Ihmisiä, jotka saapuivat jo kuolleina sairaalaan tai liian vakavasti vammautuneina ja liikaa verta vuotaneina voidaksemme enää auttaa heitä. Aiemmin vahvat ruumiit nyt täysin ruhjoutuneina. Liian myöhään, mutta samalla kuitenkin riittävän ajoissa todistaaksemme vielä etäisen elämän kipinän hiipuvan uhrin silmistä kokonaan pois, lopullisesti. Vauvoja, jotka syntyivät liian aikaisin tai liian heikkoina elääkseen, jotkut jo kohtuun menehtyneinä.

Kaikki jonkun lapsia, isiä, äitejä, setiä, tätejä. Nyt poissa. Menetetty lopulta samalle tuhon voimalle. Hävitetty.

ONNEKSI oli muitakin tarinoita. Ihmisiä, joita pystyimme auttamaan, jopa pelastamaan. Selviytyneitä. Eloonjääneitä. Toiset eheämpinä kuin toiset, mutta kaikki elossa. Ja kaiken sen keskellä työyhteisön, ei, enemmänkin kuin perheen läheisyys. Ihmishenki yhdessä pelastettu, yhdessä menetetty. Mutta aina suuri, keskinäinen välittämisen ja tukemisen ilmapiiri.

Tänne meren ja aavikon väliin olin aina tervetullut, näiden ihmisten pariin, jotka kohtelevat minua kuin perheenjäsentään. Tähän hiekkaan vuodatin niin ilon kuin surun kyyneleeni, enkä halua enää palata. Vielä yksi menetetty ihmishenki vähemmän. Vielä yksi terve vastasyntynyt. Vielä yksi potilas takaisin kotiin rakkaimpiensa luokse. Vielä yksi.

PALATTUANI Suomeen alan unohtaa, liikaa ja liian nopeasti. Arkirutiinit valtaavat elämän. Tiskit, pyykit, karanteeni, ja sitten työ, bussi-aikataulut, marraskuu, talvi ja loska. Mutta ohikiitävän hetken muistan vielä kaiken terävänä. Vielä tänään se on piirtynyt polttomerkin tavoin takaraivooni. Se kirvelee. Alan kirjoittaa jälleen – nopeasti, etten unohtaisi. Meillä on vain enää vähän aikaa. Vähän aikaa auttaa. Vähän aikaa tehdä oikein. Liian vähän.

He ovat edelleen täällä. Me olemme edelleen täällä.

Jemen

Kariantti Kallio

Habibi: pienestä potilaasta tuli ystävä

Lue Kariantin edellisestä blogista, kuinka pienen potilaan kohta kosketti lääkäriä.

Lue lisää

© Guillaume Binet/MYOP

Sähköverkosto on kaatunut, ja korjaamattomien teiden holtiton liikenne altistaa monille onnettomuuksille kaupungin öisillä, pimeillä kaduilla. Puutteellinen viemäröinti ruokkii kulkutauteja. Malaria ja Dengue-kuume ovat jatkuva riesa paikallisille. Aliravitsemus riski usealle.

Paikallisen valtion sairaalan resurssit ovat suurelta osin puutteelliset hoitamaan sairastuneita, vaikka sairaalamme hoitaa vammat, muun kiireellisen kirurgian ja komplisoituneet synnytykset.

Sairaalassa on alakouluikäinen poika. Hänen nimensä on Omar. Hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta. Hän haluaa isona lääkäriksi.

Omarin oikea isovarvas amputoitui liikenneonnettomuudessa jo pari viikkoa sitten, jonka jälkeen hän on ollut sairaalassa. Haava tulehtui, tietenkin. Toistuvin väliajoin joudumme hoitamaan ja siistimään sitä leikkaussalissa.

Joskus hän pyytää meitä poistamaan toisenkin isovarpaan symmetrian vuoksi. Hän on yleensä hyväntuulinen. Hän itkee vain tullessaan leikkaussaliin, ja silloinkin vain setäänsä, jota hän ikävoi ja haluaisi vierelleen. Koskaan hän ei ole vihainen tai kiukkuinen.

Odotan kyytiäni sairaalan pihalla takaisin asunnolle, kun hän rullaa yllättäen viereeni pyörätuolillaan ja alkaa puhua minulle arabiaksi. Yritän selittää, etten osaa muutamaa sanaa enempää hänen kieltään. Omaria ei haittaa. Hän jatkaa puhumista.

KESKUSTELEMME vuoroin arabiaksi ja englanniksi suurimmalta osin ymmärtämättä lainkaan toisiamme. Hän sanoo ”I love you”, vastaan ”shukraan”. Hän hymyilee tyytyväisenä. Hymyilen takaisin.

Polttavan kuuma tuuli puhaltaa ympärillämme ja aurinko paistaa molempien silmiin. Jatkamme omalaatuista jutusteluamme kunnes auto saapuu. Totean mielessäni, että tämä on tavallaan paras keskustelu pitkiin aikoihin.

ISTUN viileään ilmastoituun maastoautoon. Vilkutamme toisillemme. Hän kääntyy ylisuurella pyörätuolillaan vaivalloisesti ympäri ja lähtee rullaamaan hitaasti takaisin kohti vuodeosastotelttaa, yksin.

Sairaalan piha näyttää autiolta. Hiekka ja roskat lentelevät hänen ympärillään, auringon paahtaessa ankarana hänen niskaansa.

HÄN on vasta lapsi. Liian nuori ja viaton tähän vammojen, veren ja hiekan kyllästämään paikkaan. Hänen ei pitäisi olla yksin. Hänen ei pitäisi tietää haavainfektioista mitään, saatikka niistä lukuisista sotavammoista, jotka makaavat hänen vieressään osastolla. Hänen pitäisi käydä koulua ja kiukutella vanhemmilleen läksyistään, ei haamukivuistaan.

Muutaman päivän kuluttua haava on riittävästi parantunut, ja hän pääsee kotiutumaan setänsä seurassa. Hän palaa sairaalaan vielä myöhemmin haavan sulkua varten, ja itkee jälleen ikävää setäänsä. Ainakin luulen niin.

Jemen

Kariantti Kallio

Vakavan paikan edessä Jemenissä: kranaatti-isku täytti sairaalan hetkessä

Lue Kariantin edellisestä blogista, kuinka kranaatti-isku täytti sairaalan hetkessä.

Lue lisää

© Agnes Varraine-Leca/MSF

Leikkasimme potilaita taukoamatta samalla, kun nimiä ilmestyi listalle lisää: tulehtuneita umpilisäkkeitä, ampumavammoja, auto-onnettomuuksien uhreja. Lopulta ilta-seitsemältä, kun kaikki toimenpiteet oli tehty, lähdimme kirurgi Jean-Paulin kanssa kotiin.

Huominen painoi jo raskaana mielissämme. Sairaalamme osastot olivat edelleen täynnä potilaita. Seuraavakin päivä tulisi olemaan kiireinen, mutta murehtisimme sitä huomenna. Olimme molemmat liian väsyneitä siihen nyt. Tällä hetkellä ainoa ajatus mielessäni oli päästä nukkumaan nopean illallisen jälkeen.

Heitin reppuni huoneeni lattialle ja olin jo suuntaamassa kohti keittiötä, kun lääkintäjohtajamme Karim ja kirurgi Jean-Paul olivat koputtamassa oveni takana.

Monipotilastilanne. Tilanne oli vakava. Saimme tiedon ainakin viidestä loukkaantuneesta, ja lisää oli tulossa. Nostin reppuni lattialta, täytin äkkiä vesipulloni, ja lähdimme kaikki välittömästi takaisin sairaalaan.

KRANAATTI-ISKU oli tapahtunut paria tuntia aiemmin. Saapuessamme paikalle sairaalaan tulvi koko ajan lisää haavoittuneita. Paikallinen henkilökunta oli jo aloittanut potilasluokittelun. Onneksi suurin osa potilaista oli vakaita ja kohtalaisen hyvävointisia. Yksi ei.

Hän oli tavatessamme vielä hereillä ja vastaili yksinkertaisiin kysymyksiin asiallisesti. Nuoren miehen koko vasen yläraaja oli paketissa ja kylmä kosketukselle. Avasimme kirurgien kanssa varovasti kentällä tehtyjä sidoksia ja totesimme rajusti vuotavan verisuonivamman olkavaltimon alueella. Silmiemme edessä hän vaipui sokkiin, verenpaineen laskiessa samaa vauhtia hänen tajunnantasonsa kanssa.

Siirsimme hänet vauhdilla leikkaussaliin tiputtaen hänelle samalla suonensisäisiä nesteitä menetetyn veren tilalle, huutaen mennessämme verivalmistetilauksia laboratoriolle. Nopean anestesian aloituksen jälkeen aloitimme henkeä pelastavan leikkauksen.

KAIKKI miehen olkavarresta alaspäin oli pelkkää tuhoa ja hävitystä, repaleisia lihaksia, luuta, niveltä ja kuollutta kudosta, kranaatin sirpaleita kaikkialla. Ei ollut mitään keinoa pelastaa hänen kyynärvartta tai kättä. Kyse oli hengen pelastamisesta.

Toimenpide jatkui vielä tunteja. Kyynärvarren ja käden osalta tilanne oli lohduton, mutta hän eli, ja verenkierto olkavarren alueelle oli pelastettu. Lopulta toistuvien verensiirtojen ja lukuisten lääkeaineiden jälkeen lähdimme siirtämään häntä teho-osastolle jatkohoitoon.

YLLÄTYKSEKSENI tilanne leikkaussalin ulkopuolella oli jo ehtinyt rauhoittua. Työskennellessämme yhden kriittisen potilaan parissa, oli Karim yhdessä ensiavun henkilökunnan kanssa hoitanut yhteensä 13 hyökkäyksessä loukkaantunutta, joista suurin osa oli onneksi selvinnyt vain pienillä ja pinnallisilla vammoilla (ainakin fyysisesti).

Astuessani takaisin ensiavun puolelle en ollut tunnistaa paikkaa samaksi. Poissa olivat kiire, juoksentelu, huuto, potilaat, sidotut raajat ja veriset potilassängyt. Kuin kaikki kaaos ja hätä olisi lopulta poistunut yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tullessani kaiken tämän keskelle imelän veren ja hien hajun kyllästämästä leikkaussalista, mieleni ei hetkeen pystynyt hyväksymään kokemaansa. Olin itse vielä jossain muualla, ajatukseni keskellä ihmisen hätää ja hengenvaaraa.

JOSKUS puoliltaöin nousimme Jean-Paulin kanssa autoon, joka vei meidät takaisin asunnollemme. Kaupunki ympärillämme oli vielä hereillä ja katsoessani ulos auton ikkunasta tuntui kuin mitään suuronnettomuutta ei olisi koskaan ollutkaan. Autot ja ihmiset liikkuivat tottuneesti pimeillä kaduilla. Avoinna olevien bensa-asemien, autokorjaamoiden ja kioskien valot häikäisivät pimeydessä.

Mieli oli rauhaton. Huominen oli jo lähellä, liian lähellä. Kaikkine uusine ja vanhoine vammoineen ja kipuineen. Uni tulisi huonosti, jos ollenkaan, tänä yönä. Toivotimme toisillemme mumisten hyvät yöt.

Kaaduin sänkyyni, valmiina tuijottamaan katossani olevaa tuuletinta aamuun asti, samalla kun eläisin läpi uudestaan ja uudestaan viimeset kuusi tuntia elämästäni. Nukahdin kuitenkin välittömästi ja nukuin sikeästi autuaan huoletonta unta aamuun asti.

HERÄSIN seuraavaan aamuun oudon levollisena. Vaikka sairaalamme jokainen osasto oli täynnä potilaita kaikkialla vallitsi kummallisen rauhallinen tunnelma. Kenties ihmiset muistivat vielä eilisiltaisen monipotilastilanteen ja tiesivät, että tilanne voisi aina olla huonompikin. Kierron jälkeen aloitimme leikkaukset normaaliin tapaan, mutta tänään vailla kiirettä.

Rauha rikkoontui nopeasti.

Sain hätäkutsun synnytyssaliin. Kiirehdin paikalle, jossa kätilö avusti pienen, liian pienen, vauvan hengitystä. Raskausmyrkytyksestä kärsivä äiti oli synnyttänyt ennenaikaisesti.

VAUVA oli hereillä, mutta veltto ja kieltäytyi hengittämästä. Jatkoin hänen ventiloimista maskilla ja stimuloimista samalla kun kätilö avasi suoniyhteyden hänelle. Verensokeri oli matala. Saatuaan suonensisäisen sokeri- ja nestetäytön hän alkoi hengittää, mutta pinnallisesti. Annoimme ennenaikaisuuden vuoksi myös kofeiinia.

Pikkuhiljaa hengitys vahvistui ja happisaturaatio alkoi pysyä normaalina hänen omalla hengityksellä. Otimme vauvan teho-osastolle jatkoseurantaan, jossa hänen tilansa jatkoi kohenemistaan. Seuraavana aamuna vauva oli riittävän hyvävointinen siirtyäkseen jatkohoitoon paikalliseen valtion sairaalaan vastasyntyneiden osastolle.

Olin lähes surullinen joutessani luopumaan hänestä, koska kaikkien sotavammojen ja hätätilanteiden keskellä oli ihana nähdä välähdys uudesta elämästä ja avustaa sitä alkuun. Tällä pienellä olennolla olisi kuitenkin edessään pitkällinen tie sopeutua tähän maailmaan ja elämään.

Elämässä sodan ja puutteen keskellä, se tuskin olisi hänen viimeinen taistelunsa henkiinjäämisestä. Niin kuin liian monella muullakin täällä.

Jemen

Kariantti Kallio

“Väärässä paikassa, väärään aikaan” – Jemenissä kärsii myös lapset ja nuoret

Lue Kariantin edellisestä blogista koskettava potilastarina nuoren pojan kohtalosta.

Lue lisää

© Agnes Varraine-Leca/MSF

Katselen sairaalaan portista saapuvia ambulansseja ja muita ajoneuvoja, jotka kuljettavat lähes jatkuvalla syötöllä uusia potilaita luoksemme: ampumavammoja, räjähdysvammoja, liikennevammoja, tulehtuneita umpilisäkkeitä, synnyttäviä äitejä ja sairaita lapsia.

Osastokierrot on tehty ja toiminta on jo alkanut leikkaussalissa yksinkertaisilla toimenpiteillä. Leikkauslista on pitkä, siitäkin huolimatta vaikka leikkasimme eilen yöhön asti.

Väsymyksen keskellä uppoudun hetkeksi ajatuksiini.

Yksi eilisistä potilaistamme oli 17-vuotias miehen alku. Paikallisella torilla oli räjähtänyt kranaatti, ja kyseinen nuori oli pahaksi onnekseen ollut vieressä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.

Hänen tilansa oli vakaa, mutta räjähdys oli vienyt hänen vasemman jalkansa. Kirurgin tehtäväksi oli jäänyt enää puhdistaa haava kaikesta hiekasta, liasta ja kranaatin sirpaleista ja viimeistellä räjähdyksen aloittama amputaatio. Haava oli niin likainen ettei sitä voinut vielä turvallisesti sulkea, ja nuori tulisi tarvitsemaan vielä uusintatoimenpiteen, kenties useita.

SYVÄSSÄ anestesiassa potilas makasi rauhallisen näköisenä ja autuaan tietämätön nykytilastaan ja tulevaisuudestaan. Valvoessani hänen vointiaan katselin samalla kirurgin työskentelyä ja kranaatin runtelemaa haavaa, repaleisia lihaksia, kuollutta kudosta, likaa, hiekkaa, terävää luun tynkää.

Mietin mitä kaikkea viheliäistä ihmiskunta onkaan onnistunut luomaan tuhotakseen toisensa. Laitteita, joiden tarkoitus ei ole välttämättä tappaa vaan jättää ihminen henkiin, mutta vain osittain, puolikkaana, vailla jalkaa tai kättä. Silpoa, repiä, pirstaloida uhrinsa ja varmistaa hänelle haamukivut vuosiksi eteenpäin.

Kaiken lisäksi, liian usein uhri, joka saa vastaanottaa tämän kaiken painajaisen loppuelämäkseen, on joku viaton ja nuori. Paikassa jossa proteesien saatavuus on varmasti vähintäänkin epävarmaa, saatoin vain kuvitella tämän nuoren miehen tulevaisuuden näissä olosuhteissa. Paras mitä pysyimme tarjoamaan hänelle, oli viimeistellä ja siistiä kranaatin aloittama ja puolitiehen jättämä työ ja aloittaa tehokas kipulääkitys, neuropaattisen ja haamukivun ehkäisemiseksi.

HAVAHDUIN katkerista ajatuksistani, kun minulle tultiin ilmoittamaan, että ensiavussa oli kuukauden ikäinen poikavauva kovissa vatsakivuissa. Hänen oikea nivunen oli pahasti turvonnut ja hän itki lohduttomasti.

Päätimme leikata hänet seuraavaksi. Vauva oli selvästi kuivunut, jonka vuoksi edes tipankin saaminen tälle pienelle olennolle osoittautui haastavaksi. Näissä olosuhteissa pienen vauvan nukuttaminen ja leikkaaminen on muutenkin monin tavoin haastavaa.

ONNEKSI Jean-Paul on erinomainen kirurgi. Hän on sitä katoavaa sukupolvea, joka osaa ja uskaltaa leikata lähes mitä vain ja missä vain. Yhdessä osaavan jemeniläisen kollegan kanssa he työskentelivät nopeasti mutta tarkasti. Samalla avustin manuaalisesti hänen hengitystään, jotta myös nukutusaika tälle pienelle ja herkälle ihmisen alulle pystyttiin minimoimaan.

Lopulta syyksi paljastui tulehtunut umpilisäke ja suuri vesikives. Vauva heräsi ilokseni nopeasti nukutuksesta ja alkoi itkeä tomerasti, joten pääsimme siirtämään hänet pian teho-osastolle seurantaan ja toipumaan myöhään illalla. Aamulla hän voi jo iloksemme paljon paremmin.

HAVAHDUN uudelleen. Olen takaisin sairaalan ulkopuolella. On aika palata töihin. Tumppaan savukkeen. Kaikki vaatteeni (farkut mukaan lukien) ovat hiestä märät ja hitsaantuneet kiinni ihooni. Se ei haittaa. Se on vain uusi, nykyinen olotilani.

Sisäänkäynnin ulkopuolen lattia on täynnä hiekkaa ja tuuli puhaltaa sitä koko ajan lisää kaikkialle. Koppakuoriainen mittailee uutta asumusta itselleen jonkun sandaaleista ja laiha kulkukissa etsiskelee toiveikkaana ruoantähteitä tyhjien pahvilaatikoiden seasta. Vaihdettuani ylleni kuivat leikkaussalin vaatteet, siirryn leikkausosaston puolelle, jossa minua tervehtii viileämpi tuulahdus ilmastoinnin ansiosta. Katson alati pitenevää leikkauslistaa ja hikoilen edelleen.

Jemen

Kariantti Kallio

Mokkan sairaala on jäämässä pieneksi Jemenissä: “Oli aika avata toinen leikkauspöytä”

Lue Kariantin edellinen blogi sairaalan haasteista.

Lue lisää

© Agnes Varraine-Leca/MSF

Kaupunki on kokenut viime vuosina kaikki sodan kauheudet. Suuri osa rakennuksista on tuhoutunut taisteluissa. Infrastruktuuri on monelta osin romahtanut, mukaan lukien terveydenhuolto.

Ihmiskärsimyksen määrä kaiken keskellä on käsin kosketeltavissa. Silti tapaamani ihmiset ovat poikkeuksellisen ystävällisiä, ja on vaikea tuntea olevansa muuta kuin äärimmäisen tervetullut. Rukouskutsut ja kukko vuorottelevat aamuyöstä lähtien herätyskelloinani.

Leikkausosastomme koostuu pienestä heräämöstä ja vain yhdestä leikkaussalista, jossa yksi varsinainen leikkauspöytämme on lähes jatkuvassa käytössä.

Toinen leikkauspöytä salin nurkassa on varattu vain hätätapauksia varten. Toimintakapasiteetin ylittämiseen ei tarvita montaa leikkausta. Ja kasvavan potilasmäärän johdosta koko sairaala on jo jäämässä pieneksi.

AAMU alkoi poikkeuksellisen rauhallisissa merkeissä, vain kaksi potilasta teho-osastolla ja neljä suunniteltua leikkausta. Päivän toinen potilas oli 18-vuotias nuori mies, jota oli ammuttu reiteen.

Luoti oli murskannut reisiluun alaosan useaan osaan. Lisäksi hän kärsi vaikeasta anemiasta ja tarvitse verensiirron toimenpiteen aikana. Haastavassa leikkauksessa kirurgi onnistui lopulta yhdistämään palaset pienillä metallipiikeillä.

Tulevien päivien kuluessa hän tulisi tarvitsemaan vielä uusintaleikkauksen koko murtuman stabiloimiseksi. Tämä leikkaus olisi hänen ainoa mahdollisuutensa jalan pelastamiseksi, tai nuorta miestä uhkaisi jalan amputaatio.

TOIMENPITEEN vielä jatkuessa, ensiavusta ilmoitettiin kiireellinen potilas leikkaussaliin. 30-vuotiasta miestä oli ammuttu rintakehään ja vasempaan olkavarteen.

Vasemmassa keuhkopussissa oli runsaasti verta ja ilmaa, jonka tyhjentämiseksi hänelle oli asetettu pleuradreeni. Lisäksi vasemman käden pulssia ei tuntunut, hänellä oli olkavarressaan verisuonivamma, joka tarvitsi korjata kiireellisesti käden verenkierron ja koko yläraajan pelastamiseksi.

Oli aika avata toinen leikkauspöytä.

Siirsimme potilaan välittömästi leikkaussaliin, nukutimme ja intuboimme hänet. Kirurgi aloitti leikkauksen edellistä toimenpidettä vielä viimeisteltäessä vieressä. Luoti oli lävistänyt potilaan olkavaltimon, joka vuosi runsaasti.

Samalla kun tiputimme hänelle nopeasti verta, onnistuivat kirurgit korjaamaan verisuonivamman. Hiljalleen potilaan tila alkoi vakiintua. Vasen avoin ilma- ja veririnta vaati kuitenkin vielä jatkotoimenpiteen. Onneksi luoti oli väistänyt sydämen ja muut isot verisuonet.

Lopulta, muutamaa tuntia myöhemmin hän oli riittävän vakaa voidakseen siirtyä teho-osastolle jatkohoitoon.

AHKEROIDESSAMME leikkaussalissa, alkoi myös teho-osasto täyttyä potilaista. Yksi heistä oli juuri sairaalaan tullut mies, jolla oli mahdollinen suolenkiertymä. Hän vaikeroi ja vääntelehti kovissa kivuissa vahvasta kipulääkityksestä huolimatta. Mies odotti seuraavana pääsyä leikkaussaliin vatsaontelon tutkimusleikkaukseen.

Muut potilaat teho-osastolla olivat kohtalaisen vakaita, mutta tehohoitopaikat olivat nyt täynnä. Samalla uusia potilaita saapui edelleen ensiapuun. Tilanne tuntui lohduttomalta ja kaikki yrityksemme hallita tilannetta hyödyttömiltä. Hoidettuamme yhden potilaan tilalle ilmestyi aina kaksi lisää.

TILANTEEN kaoottisuus toi mieleeni koko ympäröivän konfliktin ja Jemenin pitkittyneet kriisin. Horisontissa ei siintänyt toivo, ainoastaan lisää sekasortoa. Kaiken toivottomuuden keskellä, jollain oudolla tavalla lopetin yhtäkkiä murehtimisen tehopaikoista ja potilaiden pääsystä leikkaukseen ajallaan. Kävelin mekaanisesti takaisin leikkaussaliin, jossa jemeniläiset kollegani ahkeroivat vielä edellisen potilaan parissa.

Työ jatkui. Ja jatkuisi vielä pitkään. Potilaita tulisi niin kauan kuin sota jatkuisi. Meidän osamme siinä kaikessa olisi vain vastaanottaa seuraava potilas ja hoitaa häntä parhaamme mukaan ensiavussa, leikkaussalissa, teho-osastolla. Ja sitten seuraava. Ja sitä seuraava.

Jos vain potilaspaikat riittäisivät.

Jemen

Miten pandemia on vaikuttanut avustustyöhön?

Lue Kariantin edellinen blogi saapumisesta Jemeniin pandemian aikana.

Istun junassa Helsingin lokakuussa. Vaikka ihmiset istuvat tiheästi, kaikilla ei ole maskia. Vielä hetki sitten yritin vakuuttaa Etiopian somalialueella ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eikä kirjoittaa, noudattamaan koronaohjeistuksia. En voi kuin ihmetellä: Suomessa meillä on tietoa ja osaamme sitä lukea, mutta silti osa ihmisistä ei noudata ohjeistusta.

Koordinoin vuoden ajan Lääkärit Ilman Rajoja -terveysneuvontaa Etiopian itäosassa, Ogadenin alueella, jossa asuu yli yhdeksän miljoonaa somalia. Johdin 21 työntekijän tiimiä alueella, jolla suurin osa ihmisistä on paimentolaisia. He tulevat toimeen kamelin maitoa myymällä, ja liikkuvat paikasta toiseen etsien vettä ja laidunmaata kameleilleen. Siksi Lääkärit Ilman Rajoja -työ perustuu alueella liikkuviin klinikoihin. Kierrämme siellä, missä yhteisöt liikkuvat ja tarvitsevat terveydenhoidollista tukea.

Olen ollut töissä sairaaloissa Suomessa, Englannissa ja Keniassa. Sairaalatyössä potilaat näkee monesti vain kerran, eikä hoitaja aina pääse seuraamaan potilaan parantumista. Yhteisötyö Etiopian somalialueella on erilaista. Sitä on tehtävä kiireettä, läsnäolevasti. Istutaan alas, juodaan kuppi teetä ja kuunnellaan ihmisten tarpeita. Mitkä terveysongelmat juuri heitä vaivaavat? Mihin he tarvitsevat apua?
Koska työtä tehdään yhteisön kanssa tiiviissä yhteistyössä, ihmisten parantumista pääsee seuraamaan. Se on hyvin palkitsevaa.

Paikalliset opettivat

Kun aloitin työn, ihmettelin, miksi naiset eivät imetä, vaikka imetyksen hyödyt ovat kiistattomia.

Kun istuimme keskustelemaan asiasta naisten kanssa, he kertoivat saavansa imetyksestä vatsakramppeja. Ystävilläni ja sukulaisillani on kaksi tai kolme lasta, enkä ollut kuullut imetykseen liittyvästä vatsakivusta koskaan aiemmin. Näiltä naisilta opin, että mitä enemmän nainen saa lapsia, sitä kovemmin imettäminen saa naisen kohdun supistelemaan, mistä aiheutuu kipua. Tällä alueella ehkäisy ei ollut kulttuurisesti hyväksyttävää, joten monilla naisilla oli useita lapsia.

Jatkoimme imetyksen hyödyistä puhumista naisille, mutta tämän oivalluksen jälkeen teimme sen toisin. Kerroimme edelleen naisille täysimetyksen hyödyistä vauvalle ja äidille. Sen lisäksi, kerroimme tietävämme, että imettäminen aiheuttaa heille kipua, mutta kannustimme naisia käyttämään kuumia pyyhkeitä, vatsan hierontaa, liikuntaa tai kipulääkkeitä kipua lievittämään.

Koronavirus valkoisten sairaus

Aloimme puhua covid-19-taudista alueella jo maaliskuussa, mutta moneen kuukauteen alueella ei nähty ainuttakaan koronavirustapausta. Jotkut ihmiset sanoivat uskovansa, että koronavirus on ulkomaalaisten, valkoisten tauti, joka ei koske muslimeita. Oli todella vaikeaa yrittää saada ihmiset olemaan kättelemättä ja pitämään fyysistä etäisyyttä sairauden takia, kun koko sairautta ei näkynyt mailla eikä halmeilla.

Niinpä otimme yhteyttä yhteisön mielipidevaikuttajiin. Pyysimme uskonnollisia johtajia, perinteisiä kätilöitä ja vanhuksia kehottamaan ihmisiä käsien pesuun. Sillä oli merkitystä. Ja kun heinäkuussa ensimmäiset koronavirustapaukset diagnosoitiin Etiopian somalialueella, ihmisten käyttäytyminen alkoi vähitellen muuttua. Kulttuuri myös helpotti tietyllä tavalla neuvontatyötä. Muslimit rukoilevat viisi kertaa päivässä, ja rukousta edeltää aina peseytyminen.

Sairaalassa sairaanhoitajan on seurattava tarkkoja ohjeita. Terveysneuvonnasta tekee kiehtovaa se, että kukaan ei anna tarkkoja ohjeita, koska jokainen yhteisö on erilainen. Yhteisöön on tutustuttava ja pohdittava, miten terveysneuvontaa voi tehdä juuri tässä kontekstissa. On eri asia opettaa ihmisiä ylhäältäpäin kuin kuunnella heidän todellisuuttaan ja kertoa imettämisen tai käsienpesun hyödyistä heidän tilanteensa tuntien ja tunnustaen.

Olen kotoisin Keniasta, mutta Suomessa kouluttauduin ensin sairaanhoitajaksi ja sitten terveystieteen maisteriksi. Terveysneuvonta on urana todella palkitseva. Aion käyttäää opiskelujeni aikana saamiani tietoja ja taitoja auttaakseni yhteisöjä, jotka tarvitsevat terveyteen liittyvää tietoa.

Hae avustustyöhön

Lähde kanssamme maailmalle! Rekrytoimme avustustyöntekijöiksi lääkärien ja hoitajien lisäksi esimerkiksi logistikkoja, farmaseutteja sekä talous- ja henkilöstöhallinnon osaajia. Lääkärit Ilman Rajoja toimii yli 400 projektissa ympäri maailmaa. Menemme sinne, missä meitä eniten tarvitaan. Se voi tarkoittaa ebolan hoitoa Kongon demokraattisessa tasavallassa, kirurgisia toimenpiteitä Jemenissä tai rokotuskampanjoita Malawissa. Haluatko mukaan? Lue alta lisää hakuprosessista, avustustyöntekijöiden arjesta ja…

Lue lisää

© Sara Creta/MSF

Olen palannut sinne mistä lähdin, sinne mistä matkani Lääkärit Ilman Rajoja avustustyöntekijänä vuonna 2017. Olen palannut Jemeniin.

Mokha on kaupunki Jemenin länsirannikolla, kuuluisa kahvin tuotannostaan ja kaupastaan jo 1700-luvulta lähtien. Parin vuoden ajan Lääkärit Ilman Rajoja on ylläpitänyt kaupungissa sairaalaa, joka on perustettu ensisijaisesti hoitamaan sodan uhreja ja tarjoamaan paikalliselle väestölle kiireellistä kirurgista erikoissairaanhoitoa.

Sodan etulinja on vain joidenkin kymmenien kilometrien päässä kaupungista, ja terveydenhuolto on suurelta osin romahtanut koko alueella. Suurin osa potilaistamme koostuu ampumavammoista sekä erilaisten rakettien, kranaattien ja pommien uhreista. Hoidamme myös esimerkiksi liikenneonnettomuuksien uhreja, muuta kiireellistä kirurgiaa ja synnytyksiä. Avun tarve on merkittävä, ja 42 asteen helteessä kylpevä, suurelta osin teltoista rakennettu, pieni sairaalamme natisee jo liitoksistaan kasvavan potilasmäärän johdosta.

Matka tänne oli pitkä. Se alkoi jo viime keväänä, jolloin olin vielä lähdössä komennukselle Haitiin. Lyhyellä varoitusajalla lähtöni peruuntui, ja pian sen jälkeen löysin itseni covid-19-teholta hoitamassa pandemian uhreja kotimaassani Suomessa.

Kesän aikana pandemiatilanteen rauhoituttua Suomessa aloin suunnata katseeni takaisin ulkomaille. Mutta koronaviruksen niittäessä edelleen tuhoaan, huomasin katsovani muuttunutta maailmaa. Maailmaa täynnä uutta kärsimystä, epäluuloa ja pelkoa uuden tuntemattoman uhan kurituksessa.

Lääkärit Ilman Rajoja ja muut avustusjärjestöt tekivät edelleen parhaansa toimittaakseen avun perille ympäri maailmaa, avaten samalla uusia covid-projekteja maissa vailla resursseja vastata ennenäkemättömän pandemian haasteisiin. Avun tarve ei ollut koskaan ollut merkittävämpi. Mutta nyt asiat olivat kuitenkin perustavalla tavalla toisin. En ollut itsekään enää auttaja, olin myös mahdollinen taudinkantaja, tartuttaja, uhka. Olimme kaikki sitä toisillemme.

Länsimaiden eristäytyessä maailmasta, tekivät köyhemmät maat samoin, mutta niiden ainoa puolustuskeino uutta tuntematonta tautia vastaan oli lukita portit ja toivoa parasta. Lentokentät suljettiin, lennot peruttiin. Koko joukko kansainvälisiä avustustyöntekijöitä jäi jumiin ympäri maailmaa mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Heidän oli nyt selvittävä samoilla paikalla olevilla henkilöstöresursseilla paljon odotettua pidempään. Avustusjärjestöjen toimistoilla Euroopassa ja ympäri maailmaa, ihmiset työskentelivät taukoamatta, pyrkiäkseen hallitsemaan edes osittain uutta kaoottista tilannetta, ja toimittaakseen edes jotain apua kentällä äärirajoillaan työskenteleville avustustyöntekijöilleen.

Lopulta rajojen alkaessa aueta uudelleen alkoi tilanne hitaasti helpottaa. Lukuisten käänteiden kautta pääsin itsekin lähtemään matkaan. Kohti Jemeniä. Tarunhohtoiseen varhaisen kulttuurin keskukseen. Sydämellisten ja vieraanvaraisten ihmisten maahan. Maahan, joka valitettavasti on viime vuodet kärsinyt kohtuuttoman määrän sotaa, kulkutauteja, köyhyyttä ja kurjuutta. Maahan, joka tuntuu kantavan selässään koko muun ihmiskunnan syntitaakkaa. Huomasin vain odottaneeni mahdollisuutta palata tänne.

Matkallani sain todistaa muuttunutta maailmaa. Suljettuja terminaaleja ja tyhjyyttään ammottavia lähtöauloja. Maskiin puettua ihmiskuntaa väistämässä toistaan, suojautumassa itseltään. Mutta onneksi se ei ole kaikki mitä kohtasin. Uusien hienojen tuttavuuksien lomassa, olen törmännyt toistuvasti tuttuihin kollegoihin ja vanhoihin, rakkaisiin ystäviin ympäri maailmaa. Heistä yksi on Norsunluurannikolta kotoisin oleva kirurgi Jean-Paul, jonka tapasin alun perin jo työskennellessäni Burundissa. Yhdessä me jatkamme (matkaamme) suoraan siitä mihin viimeksi jäimme. Ja ollessani täällä heidän kanssaan, tuntuu kuin maailma ei olisikaan muuttunut niin paljon.

Olen melkein kotona.

Olen työskennellyt nyt vuoden Koillis-Nigeriassa maansisäisten pakolaisten leirillä.

Kun olin lapsi, olin yksi heistä – jouduin pakenemaan kodistani.

Konflikti Ugandassa

Kohtasin Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön ensimmäistä kertaa, kun olin 8-vuotias. Olen Pohjois-Ugandasta ja 1980-luvun lopulla kylässäni oli konflikti.

Kapinalliset tulivat öisin ryöstämään ja kidnappaamaan ihmisiä, joten yöt vietimme tien päällä ja joka aamu palasimme kylään.

Yhdessä vaiheessa meidän täytyi lähteä kokonaan kylästämme ja muuttaa leirille. Me yhdeksän lasta ja vanhempamme elimme pienessä majassa, joka oli tehty mudasta ja oljista – aivan kuten täällä Ngalassa.

Muistan, kuinka yksi veljistäni alkoi kärsiä vakavasta aliravitsemuksesta. Hän oli todella sairas. Hänet tuotiin klinikalle, jossa Lääkärit Ilman Rajoja hoiti aliravitsemuksesta kärsiviä lapsia.

Kiitos hoidon, veljeni toipui ja pystyi taas leikkimään.

Aina, kun näimme järjestön auton, tapasimme huutaa ”Antakaa meille Plumpy’Nuttia!” Plumpy’Nut on ravitsevaa pähkinätahnaa, jota käytetään aliravitsemuksen hoitoon. Tiesin jo silloin, mitä se oli.

Takaisin kouluun

Kävin peruskoulun leirin ulkopuolella olevassa laitoksessa, joka oli tarkoitettu maansisäisille pakolaisille. 15-vuotiaana kuitenkin päätin, että menen naimisiin. Synnytettyäni lapsen 16-vuotiaana, pääsin onneksi palaamaan kouluun.

Jonkin ajan kuluttua sain stipendin sairaanhoitaja- ja kätilökouluun.

Aluksi minua pelotti auttaa synnytyksissä. Kun olin ensimmäisen kerran harjoittelijana auttamassa synnytyksessä, olin niin peloissani, että meinasin laskea alleni. Mutta saatuani vähän kokemusta, itseluottamukseni kasvoi ja samoin innostukseni kätilön ammattia kohtaan.

Tässä vaiheessa Lääkärit Ilman Rajoja tuli uudestaan elämääni.

Unelmasta totta

Olin harjoittelijana sairaalassa, joka oli lähellä kotikylääni ja leiriä. Lääkärit Ilman Rajoja pyöritti lähellä klinikkaa, jossa hoidettiin aliravitsemusta. He lähettivät raskaana olevat naiset meille, jotta he pääsisivät synnyttämään turvallisesti. Otin heidät aina vastaan ja työskentelin tiiviissä yhteistyössä järjestön tulkin Salomonin kanssa, joka saattoi äidit sairaalaan ja sairaanhoitajan, joka oli kansainvälinen avustustyöntekijä.

Yhtenä päivänä sairaanhoitaja tuli luokseni ja sanoi: ”Olen kuullut, Aisha, että pidät aina todella hyvää huolta potilaista.” Ovi Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöön aukesi.

Koska olin vielä harjoittelija, aloitin vuokratyöntekijänä perushoitajana. Valmistuttuani kätilöksi työskentelin neljän vuoden ajan sairaanhoitajana, kunnes projekti suljettiin vuonna 2007.

Vuonna 2010 palasin järjestölle – tällä kertaa kätilönä. Vuonna 2012 hain kansainväliseksi avustustyöntekijäksi ja siitä asti olen ollut avustustyössä ympäri maailmaa.

Ympyrä sulkeutuu

Ollessamme lapsia maansisäisten pakolaisten leirillä unelmamme oli koskettaa Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön autoa. Kaikki tiesivät, että se oli järjestö, joka tuki ja auttoi meitä, kun meillä oli kaikista vaikeinta.

Äitini on hyvin ylpeä minusta, koska työskentelen tässä järjestössä ja pukeudun sen t-paitaan. Veljeni, joka sai hoitoa, on nyt 32-vuotias ja hänellä on poika.

Kun elin leirillä, en osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä olen saavuttanut kaiken tämän.

Täällä Nigeriassa velvollisuuteni on kouluttaa paikallista henkilökuntaa ja varmistaa, että synnytykset sujuvat turvallisesti. Koska olin itse aikoinani paikallinen avustustyöntekijä Ugandassa, ymmärrän, mitä he ajattelevat ja miten he työskentelevät.

Tilanne täällä leirillä on edelleen vaikea, eivätkä ihmiset ole välttämättä tietoisia saatavilla olevista terveyspalveluista. Mutta olen kiitollinen, että voin auttaa ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea – aivan kuten minä 30 vuotta sitten.

Teksti Aisha Akello.

Oletko kätilö? Kiinnostaako avustustyö?

Tutustu, mitä taitoja odotamme kätilöiltämme avustustyössä.

© Peter Bräunig

Timergaran kaupunki Pakistanissa on vuoristoista, karua ja jylhää seutua. Joen varrella sijaitsevassa kaupungissa näkyy kauniita lumihuippuisia vuoria. Talvet ovat kylmiä, kesät kuumia. Kaupunkia halkoo yksi maantie jossa on koko ajan liikennettä ihmisistä, vuohista ja lehmistä kuorma-autoihin. Kadut olivat täynnä erilaisten asioiden kaupustelijoita, sillä isoja ostoskeskuksia ei ollut. Köyhällä alueella nähdään joka vuosi tuhkarokko-, vesiripuli- ja polioepidemioita.

Lääkärit Ilman Rajoja tukee Timergarassa sairaalaa, jossa on synnytysosasto ja vastasyntyneiden osasto. Puolen vuoden ajan vastasin sairaalan rekrytoinnista. Vastuullani oli, että sairaalalla oli tarpeeksi työvoimaa ja reservissä oli tarpeeksi ammattitaitoista väkeä sijaisuuksien varalle. Puolen vuoden aikana olin hoitamassa yli sataa rekrytointia.

Alue on konservatiivista, mikä näkyy esimerkiksi pukeutumisessa. Sekä miehet että naiset käyttävät perinteistä shalwar kameez -asua ja naisilla on lisäksi joko burka, niqab tai hijab. Haasteensa rekrytointiin tuo se, että kulttuurisista syistä sekä miehille että naisille on löydyttävä samaa sukupuolta olevia lääkärejä ja hoitajia.

Suuria muutoksia salamannopeasti

Maaliskuussa, kun selvisi, että COVID-19 lähtee leviämään myös Pakistanissa, Lääkärit Ilman Rajoja päätti nopeasti paikallisten viranomaisten kanssa, että sairaalaan avataan eristysosasto COVID-19-taudin varalle.

Tehtäväni oli varmistaa sairaanhoidon esimiesten kanssa, että meillä on osaavaa henkilökuntaa pyörittämässä triagea eli hoidontarpeen arviointia ja eristysosastoa, jolle COVID-19-tartuntatautia sairastavat henkilöt siirretään.

Kävimme nopeasti läpi kaikki sairaalan tärkeimmät tehtävät. Tarvitsemmeko uutta henkilöstöä eristysosastolle? Onko heitä jo reservissämme? Vai onko meillä jo tarpeeksi työntekijöitä, jotka pystyvät toimimaan eristysosastolla?

Sillä hetkellä kaikki muut koulutukset vedettiin minimiin, keskityttiin työntekijöiden suojeluun ja taudin leviämisen ehkäisemiseen.

Olin todella ylpeä siitä, miten nopeasti eristysosasto perustettiin, miten ammattitaitoista henkilöstöä meillä on ja kuinka tottuneita työntekijät ovat toimimaan erilaisten epidemioiden kanssa. Vain viikossa eristysosasto ja hoidontarpeen arviointi oli perustettu!

Katso videolta, miten koronavirusseulonta käytännössä toimii!

Oma kysymyksensä oli etätyö, jota Pakistanissa ei juuri tunnettu. Muutamassa päivässä jouduimme menemään hallinnon osalta etätyömoodiin. Kävimme tehtävä tehtävältä läpi, mitkä tehtävät on mahdollista tehdä kotona ja mitkä on pakko tehdä sairaalassa. Ennen kuin mitään voitiin tehdä kotona, minun oli esimerkiksi selvitettävä, onko työntekijän kotona nettiyhteys. Pakistanissa on myös tavallista asua hyvin tiiviisti. Samassa talossa voi asua kolme tai neljäkin perhettä. Onko työntekijällä mitään rauhallista paikkaa työn teolle? Meillä Suomessa on totuttu tekemään paljon asioita sähköisesti, mutta Pakistanissa on vielä totuttu leimasimiin. Kaikki tämä vaati nopeaa totuttelua ja työtapojen muokkaamista.

Olin jo nuorena kiinnostunut sairaanhoidosta, mutta lakiopinnot veivät lopulta pidemmän korren. Työurani olen tehnyt henkilöstöhallinnon tehtävissä. Ikinä en olisi arvannut, että avustustyöntekijänä pääsen mukaan mahdollistamaan sairaanhoidon toteutumista näin kriittisissä olosuhteissa.